8 asiaa joiden omistamisesta ei kannata tuntea huonoa omaatuntoa

Netissä kiertelee jälleen yksi näistä romunvastustusjutuista, tällä kertaa lista kahdeksasta asiasta joita ilmankin voi elää [1]. Tässä oma versioni listasta.

1. Muistoesineet

Puolimaratonin osallistumistodistus, shottilasi jossa Eiffelin tornin kuva, vanha koulutodistus. Joo, oikeasti et tarvitse näitä ja ajoittain kun katsot niitä tulee olo, että kaikkea helvetin romua sitä omistaakin ja kuinkahan paljon punkkua me oikeestaan juotiinkaan siinä Seinen rannalla ennen kuin ostin ton lasin. Toisaalta totta on sekin, että kun niitä katsoo, tulee mieleen muistoja joita ehkä muuten ei tulisi. Ota ne muistoesineet, pistä ne laatikkoon, ja laita se laatikko talteen pois silmistä. Avaa 10 vuoden päästä. Takaan, ettet kadu.

2. T-paidat

Jos sinulla on kaappi täynnä ihan hyviä ilmaiseksi saatuja t-paitoja, niin todellakin käytät ne loppuun ennen kuin ostelet uusia. Mitä elämänlaatuun tulee, vaihtoehtosi tälle päivälle ovat: 1) mene kävelylle kirpeään pakkassäähän, kun ei enää tuulekaan, 2) lue hyvä kirja, 3) osta Steamin alennusmyynnistä Papers, Please[2] ja pelaa sitä, 4) vie vanha äitisi lounaalle, tai 5) lajittele t-paitasi lemppareihin ja muihin ja järjestele uudelleen vaatekomerosi, jossa ei käy kukaan muu kuin sinä. Mieti sitä.

3. CDt ja DVDt

Jos sinulla ei ole levyjä, mutta on mahdollisuus soittaa musiikkia tietokoneelta, CD:eitä ja DVD:eitä tuskin kannattaa juurikaan enää ostaa. Jos sinulla nyt kuitenkin on niitä etkä just nyt tarvitse sitä hyllytilaa jollekulle toiselle asialle, anna olla siellä vaan. Katso kohdan 2. vaihtoehdot. Kun tulet kävelyltä äitisi kanssa, ehdota perheelle että katsotte jonkun leffan yhdessä. Levittäkää DVD-kotelot lattialle valitsemista varten; takuulla hauskempaa yrittää sörkkiä internetin ruudulta yhteistä valitaa.

4. Kirjat

Toivo sähkökirjaa joululahjaksi ja hanki kirjastokortti[3]. Muuten, ihan oikeasti: ei ne kirjat siellä hyllyssä sinua onnettomaksi tai tyytymättömäksi tee. Niiden hankkiminen ei ehkä onnellistuttanut sinua niin paljon kuin olit toivonut, mutta kun ne nyt ovat siellä hyllyssä niin eivät ne sieltä öisin hypi uniisi ja käännä sielusi onnellisuuskeskusta nollille. Lakkaa angstaamasta romun määrästä nyt ja mene vaikka kahville veljesi kanssa, jota et ole nähnyt kuukausiin. Joku toinen päivä kutsu kaverit kylään ja leiki kirjastoa: etsi hyllyistäsi kaikille joku kirja, jota he eivät ole lukeneet, mutta josta saattaisivat pitää. (Jos haluat, voit toki luvata, ettei kirjaa tarvitse palauttaa.)

5. Urheiluvälineet

Eli kaapissasi on rinkka, teltta, sukset ja luistimet, vaikka et ole käynyt kahteen vuoteen sen paremmin vaeltamassa kuin hiihtämässä tai luistelemassakaan. Myy ne pois! Niitähän saa vuokrata! Joopa joo. Jos et ole kahteen vuoteen saanut aikaan lähteä hiihtämään, kuinka todennäköistä on, että hiihtopäähänpiston seuraavan kerran yllättäessä selvität, mistä ja mihin hintaan niitä kamoja saa vuokrata ja pitääkö varata etukäteen, ja roijaudut sinne vuokrapaikkaan? Huollata ne välineet ja pistä varastoon, niin olet valmistautunut kun tilapäinen mielenhäiriö iskee. Kerro naapurille, että teillä on varastossa hyvät hiihtokamat, joita saa kyllä lainata tarpeen tullen. (Mutta älä hyvä ihminen osta lisää tätä kamaa miettimättä hieman kuinka paljon käytät entisiä.)

6. Laukut ja kassit

Et todellakaan investoi rahaa Yhteen Tosi Hyvään Laukkuun jos kaappisi on jo täynnä laukkuja. Se kassivarasto on elävä todiste siitä, että kyvyssäsi valita Yksi Tosi Hyvä ja sen jälkeen jättää loput kauppaan ikuisiksi ajoiksi on aika paljon toivomisen varaa. Se kyky ei todennäköisesti yhtään parane sillä, että päätät, että TÄMÄ on nyt sitte viimeinen kassi jonka ostat. Siispä et osta mitään, vaan säästät rahaa ja luontoa ja käytät niitä kasseja joita sinulla jo on.

7. Keittiövälineet

Myyt ne välineet, joita oikeasti et ole käyttänyt noin vuoteen. Mutta jos käytät mikroaaltouunia päivittäin, niin et todellakaan luovu siitä vain siksi, että joku minimalisti lämmittää ruuantähteensä kaasuhellalla. Uusia veitsiä ostat kun entisistä ei saa enää teroittamalla kalua, etkä ennen.

8.  Rumat asiat joille ei ole käyttöä

Okei, tämä on niin ylimalkaisesti muotoiltu, että täsmäävistä asioita kannattaa varmaan pistää kierrätykseen suurin osa. Sitten kun joutaa. Ei kuitenkaan ole mitään pahaa siinä, että keittiön yläkaapin nurkassa on ne Emmi-tädin perintökupit (onpahan perikunnalla aikanaan jotain ihmettelemistä). Eikä siinä, että säilytät lankavarastoasi rumassa, melko epäkäytännöllisessä muovilaatikossa, jos sinulla nyt satttuu olemaan sellainen muovilaatikko, sen sijaan että ostaisit uuden ja vanha menisi kaatopaikkaa täyttämään. Lisäksi katso jälleen kohta 2: nostaako elämänlaatuasi varmasti enemmän se, että sen ihanan taulun vieressä ei ole rojua, vai se, että vietät siivoamiseen kuluvan ajan perheesi kanssa, kirjaa lukien, tai ystäville internetissä chattaillen? (Älä osta rumia, epäkäytännöllisiä esineitä. Mutta kun joskus väistämättä saat niitä lahjaksi, ei se niin kamalasti haittaa.)

Ps. Se Papers, Please on oikeasti todella hauska.

Vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus

Olen viime aikoina mieltynyt sanaan solidaarisuus. Solidaarisuus on nähdäkseni Vasemmistoliiton ajattelun syvin olemus. Sille perustuvat niin vasemmistolainen yhteiskuntapolitiikka (solidaarisuus niitä kohtaan, joilla tällä hetkellä menee heikosti) kuin nykyaikainen vasemmistolainen ympäristöpolitiikkakin (solidaarisuus jälkipolvia ja kehittyviä maita kohtaan). Sanassa on vain yksi vika: sillä on niin toivottoman paljon historiallista painolastia.

Solidaarisuus kuulostaa ensinnäkin kauhistuttavan 70-lukulaiselta, enkä nyt tarkoita Ramonesin ja Tähtien sodan 70-lukua vaan ajattelen ennemminkin öljykriisiä, Leonid Brezneviä ja Kalevi Sorsaa. Osalle ihmisistä solidaarisuus kuulostaa anarkokommunistiselta ääriliikehdinnältä ja osalle siitä tulee mieleen se, kuinka vaikea heidän on erottaa Sosialidemokraattista puoluetta Keskustasta. Joillekin molemmat.

Lisäksi "vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus" kuulostaisi hienommalta, jos viimeinenkin sana olisi ihan suomea, eikä lainasana. (Ja jos se ei olisi Sosialidemokraattisen puolueen iskulause. Mutta Espoon vasemmistolla on hyvin alkanut perinne toisten iskulauseiden lainailemisessa, joten sen en nyt anna häiritä.) En vaan ole keksinyt hyvää käännöstä.

Mihinkään yhteisöllisyys-linjalle en halua lähteä. Yhteisöllisyys on sellaista tympeää hymistelyä, että nyt kivasti tässä pidetään kaikki huolta toisistamme, kun oikeasti pidetään huolta vaan itsestä ja omista kavereista ja korkeintaan niistä, jotka epäonnekseen ovat sattuneet samaan naapurustoon tai kouluun. Mikään rikkauden jakamiseen tai hyväntekeväisyyteen liittyvä ei kelpaa: hyväntekeväisyydessä suuntautuu jalolta hyväosaiselta avuttomalle köyhälle, kun taas solidaarisuus vallitsee tasa-arvoisten joskin mahdollisesti erilailla onnekkaiden välillä.

Ja missään tapauksessa en kelpuuta mitään myötätuntoa tai lähimmäisenrakkautta. Hyviä asioita nekin, mutta solidaarisuus ei ole tunne. Solidaarisuus on ennen kaikkea moraalinen käsitys: vakaumus siitä, että jos itsellä on jotain hyvää, kaikki ihmiset ovat lähtökohtaisesti sen saman hyvän arvoisia.

Sosiaalinen sokeus, mikä ihana tekosyy?

Seuraa taas neuvoja joita ei pyydetty. Tai tällä kertaa oikeastaan pyydettiin, mutta ei minulta. Nimittäin kysyttiin, miten pitäisi suhtautua ihan mukavaan mutta sosiaalisesti puolisokeaan kaveriin, jolla on tapana töksäytellä asioita, joista toisille tulee paha mieli. Että voisiko sille jotenkin hienovaraisesti sanoa, että ei tykkää siitä töksäyttelystä, ilman että sen tulee paha mieli tai seuraa draamaa.

Juttuhan on niin, että jos kyseessä on oikeasti mukava mutta sosiaalisesti puolisokea kaveri, hienovaraisuus ei toimi. Jos se toimisi, se olisi toiminut jo. Mukava ihminen ei halua aiheuttaa pahaa mieltä, joten jos hän on oikeasti mukava, hän ei ole havainnut pahaa mieltä, vaikka varmasti se on loukkaantuneiden naamasta, sanoista, äänensävystä tai käytöksestä jotenkin näkynyt. Silloin hän ei todennäköisesti myöskään havaitse hienovaraisia vihjeitä. Häntä ei myöskään auta yleisluontoinen tieto siitä, että hän sanoo usein asioita, joista toisten tulee paha mieli - jos hän osaisi itse päätellä, mitä ne asiat ovat, hän olisi jo päätellyt ja lopettanut.

Ainoa keino on siis puuttua konkreettisesti asiaan. "Hei, eilen kun sanoit [X], minun tuli siitä paha mieli. Arvostaisin, jos jatkossa voisit olla tekemättä niin."

Optimaalisessa tilanteessa henkilö sanoo "Anteeksi, en tajunnut, yritän, muistutathan jos unohdan." Hän saattaa lisätä, että hänellä on tiettyjä sosiaalisten tilanteiden hahmottamisen vaikeuksia ja siksi hän arvostaa suoraa palautetta asiasta. Hieman todennäköisemmässä tilanteessa henkilö tulee niin kuin kuka tahansa hieman kiukkuiseksi kun häntä kritisioidaan ja saattaa puolustella itseään vetoamalla siihen, että ei todellakaan tarkoittanut pahaa, hän nyt vaan on sellainen.

Ja sitten hän ihan oikeasti ei tee X:ää uudestaan. Ainakaan toisen ja kolmannen muistutuksen jälkeen. 

Jos hän siis oikeasti on mukava, ja ongelma oikeasti on, että hän ei ole tajunnut, että joku asia loukkaa muita, ja palaute on oikeasti ollut vilpitöntä.

Muitakin syitä voi olla sekä töksäyttelevälle tyylille että siitä nenään meneville herneille. 

Mitä sinä voit tehdä laihuusihannoinnin lopettamiseksi?

Lähes joka kolmannella kanadalaistytöllä on häiriintynyt suhde ruokaan[1]. Jopa yksi kahdestatoista on oksentanut tahallaan syötyään mielestään liikaa[1]. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan joka neljäs 9-14-vuotias tyttö ja joka kahdeksas poika on ollut laihdutuskuurilla, mutta laihduttamisesta ei ole juurikaan iloa, sillä kolmen vuoden seurannassa laihduttamista harrastavat olivat lihoneet enemmän kuin muut[2]. Australiassa on sama meininki: 14-16-vuotiaista tytöistä kaksi kolmesta on ollut epäterveellisellä laihdutuskuurilla ja joka kolmas oli hölmöillyt laihduttamisen kanssa viimeisen kuukauden aikana - esimerkiksi polttanut tupakkaa laihtuakseen, syönyt laihdutuspillereitä, tai ryhtynyt erittäin vähäkaloriselle ruokavaliolle nopean painonmenetyksen toivossa[3]. On myös todettu, että jos vanhemmilla on tapana keskustella painosta ja laihduttamisesta lasten kuullen, lapsilla on taipumus epätervellisiin laihdutuspyrkimuksiin[4]. Lasten lisääntyvästä lihavuudesta kannetaan kansakunnassa suurta huolta. Samaan aikaan yhä useampi nuori sairastuu anoreksiaan, joka on potentiaalisesti tappava tauti[5].

Sarjassamme neuvoja joita ei pyydetty, tässä ajatuksia siitä, mitä jokainen meistä voi tehdä "laihdutusepidemian" pysäyttämiseksi:

1. Jos et ole ylipainoinen, älä missään tapauksessa laihduta. Ja ylipainoksi ei lasketa "noita paria kiloa ylimääräistä tossa vyötäröllä", vaan ainoastaan ihan oikea ylipaino. Ei kun ihan oikeasti älä. Koskee myös sinua!
2. Jos olet ylipainoinen, älä silti laihduta.Voit toki syödä hieman vähemmän ja terveellisemmin ja liikkua enemmän, mutta älä kyttää painoasi, äläkä ryhdy "kuureille", ellei lääkäri kehota ja valvo.
3. Kun nyt kuitenkin laihdutat tai kyttäät painoasi (koska olet saman ilmapiirin uhri kun ne nuoret, joista yllä puhuttiin), älä tee siitä small talkia. Pidä asia omana tietonasi. Jos jätät pullan väliin kahvipöydässä tai otat salaatin pihvin sijaan, älä tee siitä numeroa. Laske pisteet päässäsi, älä ääneen. Jos joku saa sinut kiinni laihduttamasta vaikket edes ole ylipainoinen, ymmärrä näyttää nololta. 
4. Älä koskaan kommentoi kenenkään painoa tai ruumiinmuotoa. Älä edes positiivisesti. Jokainen "oi, sä olet laihtunut, näytätpä hyvältä" sisältää piiloviestin siitä, että jos ei laihduta, ei näytä hyvältä, ja että hyvältä ja laihalta näyttäminen on asia, jolla saa kiitosta ja hyväksyntää.
5. Kun nyt kuitenkin kommentoit, älä tee sitä lasten tai nuorten kuullen. Suhtaudu laihdutusasioihin "aikuisten juttuna", josta lasten ei oikein ole edes sopivaa kuulla muualla kuin ehkä lääkärissä tai ravintoterapeutilla.
6. Mitä tahansa teet, älä sano lastesi kuullen itseäsi "rumaksi ja lihavaksi", tai  muuten lyttää omaa ulkomuotoasi kilojen tai ympärysmittojen perusteella. Lasten silmissä äiti ja isä ovat kauniita ja hyviä. Älä opeta, että sillä kauneudella ja hyvyydellä ei ole mitään väliä, koska vaaka näyttää viisitoista kiloa liikaa.

Ehkä se siitä. 

Onko sykealueharjoittelussa joku järki?

Kun nyt olen erilaisten pelien[1,2] kautta houkuttunut juoksentelemaan päättömästi pitkin lähitienoita, heräsi kysymys onko esimerkiksi sykemittarivalmistajien suosittelemassa sykealueiden kyttäämisessä harjoittelun aikana[3] joku järki.

Kuntoilijan kannalta lyhyesti: eipä juuri. Erilaisia sykealuesysteemejä on tutkittu jonkin verran, ja tutkimuksissa (esimerkiksi [4,5]) on havaittu, että matalahkon sykkeen harjoitusten painottaminen parantaa juoksijoiden tuloksia, mutta sillä ei ole kaltaiselleni satunnaiskuntojuoksijalle tuontaivaallisen väliä. Samat tutkimukset osoittavat nimittäin, että kunto kasvaa kaikilla - toisilla vain pikkaisen nopeammin kuin toisilla. En treenaa kilpailua varten eikä kuoleman korjatessa voita se, joka pystyy juoksemaan pisimmälle, joten ihan sama.

Käsitys siitä, että ainoastaan tietyllä sykkeellä harjoittelu toimisi laihdutuskeinona siksi, että korkeammilla sykkeillä kehon rasvanpoltto heikkenee, ei liene fysiologisesti pätevä, olettaen, että henkilö syö saman verran harjoitusohjelmasta riippumatta. Seuraavista aterioista saatavat kalorit tasoittanevat tilanteen: jos tuli poltettua rasvaa, muutetaan niitä rasvavarastoiksi, ja jos taas tuli poltettua jotain muuta, täydennetään niitä varastoja sen sijaan että tehtäisiin lisää rasvaa. Pitkällä tähtäimellä väliä on energiansaannilla ja -kulutuksella yleensä, ei sillä, mistä se energia kullakin liikuntajaksolla otetaan.

Näyttää myös siltä, että eri vyöhykkeet (esimerkiksi juuri tehokkaan rasvanpolton alue ja aerobisen kuntoilun kannalta optimaalinen alue) eivät oikeasti ole erillisiä, vaan päällekkäisiä[6]. Lisäksi niiden päättely suoraan maksimisykkeestä menee usein pieleen siksi, että eri ihmisillä esimerkiksi aerobisen ja anaerobisen suorituskyvyn tai rasvametabolian optimialue on eri kohdassa sykealuetta[6]. Jos päälle vielä käyttää iästä laskettua maksimisykettä, johon liittyy huomattavan suuri standardivirhe[7], lopputulos on, että sykealueiden rajat voisi mittariinsa melkein yhtä hyvin heittää nopalla.

Päätelmäni on siis se, että normikansalaisen ei ole kuntoillessaan sen paremmin mahdollista kuin tarpeenkaan kytätä, onko "oikealla sykealueella". Kunhan tuntee saavansa liikuntaa mutta ei reuhdo päättömästi, liikunnasta on hyötyä, mitä suurimmalla todennäköisyydellä sekä painontarkkailun että aerobisen kunnon kannalta. Intensiteetti - käveleskelyä pidempään vai portaiden juoksemista lyhyemmän aikaa - kannattanee valita lähinnä sen mukaan mitä saa itsensä helpoiten tekemään.

Kilpaurheilijat sitten erikseen, heidän touhuihinsa en minä puutu.

PS. En tiedä mitään, mikä kannustaisi olemaan reuhtomatta liikaa juoksulenkillä paremmin kuin se, että pitää säästellä vähän jaksamistaan siltä varalta, että zombit[1] käy päälle.

Sokerihumalaa ei ole

Kesällä lapset saavat usein jäätelöä ja toisinaan limsaakin. Melkein yhtä usein kuulee vanhempien huokaavan, että voi voi, pakko kai niiden on saada, mutta voi voi, kun niistä tulee sitten niin levottomia ja hankalia.

Hyviä ja huonoja uutisia.

Hyvät ensin: sokerihumalaa ei ole. Asiasta on tehty kymmenittäiin kontrolloituja tutkimuksia, eikä lasten käyttäytymisessä ole nautitun sokerin määrästä riippuvia eroja sen paremmin silloin kun verrataan eri tavoin makeutettuja herkkuja keskenään[1,2] tai karkin syöntiä syömättä jättämiseen[2].

Sitten huonot uutiset: tästä ei mitenkään seuraa, että lapsenne eivät käyttäytyisi huonosti syötyään herkkuja. Ja ikävä kyllä, kun niin käy, vika saattaa olla teissä itsessänne. Eräässä tutkimuksessa[3] juotettiin kaikille lapsille samaa sokeritonta limsaa, mutta puolen lapsista vanhemmille kerrottiin, että he ovat saaneet sokerilientä. Ne vanhemmat, jotka kuvittelivat lapsensa saaneen sokeria, raportoivat lasten käyttäytyneen sen seurauksena huonommin. Ulkopuolinen tarkkailija sen sijaan totesi videonauhalta näiden vanhempien itsensä käyttäytyneen eri tavalla: he kyttäsivät lapsiaan, nalkuttivat näille ja muutenkin pyrkivät päsmäröimään.

Siinä miettimistä loman ajaksi. Hyviä jäätelösäitä.

Ajatuksia Äitikortista

"Äitikortti: Kirjoituksia lisääntymisestä" on Anu Silfverbergin kirja raskaudesta, vauvan saannista ja pienen vauvan vanhemmuudesta. Tilasin kirjan kirjastosta heti kun se alkoi saada julkisuutta, sillä arvioiden perusteella Silfverbergin tuskastuminen äitiyden hartaisiin harrastajiin ja kestovaippojen käytön tekemiseen elämäntavaksi alkoi kovasti kuulostaa omilta fiiliksiltäni.

Tältä osin minut palkittiinkin. Silfverberg kritisoi varsin napakasti ja aiheesta sitä, että vaikkapa kantoliinan käytöstä tehdään elämäntapaa jossa muille vaihtoehdoille ei enää ole tilaa ja jossa niitä aletaan jopa pitää jollain epämääräisellä tavalla haitallisina. Siis ei tietenkään yleisesti, koska "kaikkihan tekevät omat valintansa", mutta "kantoliinailijan" omalla kohdalla, koska "minä uskon, että meidän vauvalle tämä on oikeasti hyödyllistä". Ei tarvitse kovin montaa äitiyteen hurahtanutta tuntea, että kyseinen puhetapa on tullut tutuksi. Sen tietynlainen valheellisuus on aina vaivannut minua ja myönnän, että nauroin ääneen kun Silfverberg vertasi sitä kiihkouskovaisen valheelliseen hymyyn tämän väittäessä rakastavansa syntistä, mutta vihaavansa tämän syntiä. Imetystukipalstojen kertomusten kulttiluonteen tunnistan myös: tarinoissa tosiaan toistuu sama eksymisen, etsimisen, löytämisen ja kilvoittelun kautta voittoon pääsyn teema.

Esseistä se, jonka mielellään saisivat lukea kaikki, on "Työt ja naisten työt". Pidän itseäni feministinä, mutta silti tajusin vasta kun Silfverberg rautalankaa väänsi, että kotona normaalissa elämässä tehtävien asioiden määrittely "kotiäidin työksi" jolle pitäisi maksaa palkkaa ainakin ajatusleikin tasolla on itse asiassa aika pelottavaa ja keskustelu asiasta erittäin sukupuolittunutta. Vanhempainvapaat pidän mielelläni, mutta en katso, että kun olen elänyt lasteni kanssa kotona osan edellisistä vuosista, olen ollut "töissä kotona". Olen ollut perheen kanssa vapaalla. Ja kuten Silfverberg toteaa, on skandaali, että näistä vapaista käyttävät miehet ainoastaan kuusi prosenttia.

Feminismin ja hurahtamisenvastaisuuden teemat kulkevat kirjan läpi kauttaaltaan ja tekevät sen muutenkin lukemisen arvoiseksi. Kokonaisuutena Silfverbergin kokoelma jää kuitenkin ehkä hieman hajanaiseksi. Huolimatta ääneenlausutustakin pyrkimyksestä kytkeä henkilökohtaista yhteiskunnalliseen suuri osa kirjasta kuitenkin käsittelee sitä henkilökohtaista. Silfverbergin omat synnytykset, imetyskokemukset, vauvan nukuttamiset ja niin pois päin käydään läpi ei vain lyhyenä taustoittavana mainintana vaan varsin yksityiskohtaisina kertomuksina. Ja ne yksityiskohdat, ollakseni ikävä ihminen, eivät kiinnosta minua tippaakaan. Yhteiskuntatieteiljöitä ja muita ilmiöiden asiantuntijoita haastatellessaan kirja on parhaimmillaan, mutta niitä osuuksia on loppujen lopuksi aika vähän.

Jännänä yksityiskohtana todettakoon, että vaikka Silfverberg kirjassaan huomauttaa, että on erikoista, että kun puhutaan vanhemmuudesta tai lapsen parhaasta, puhutaan käytännössä melkein aina vauvoista tai alle kolmevuotiaista, kirjan takakansitekstissä mainostetaan sitä "kirjana vanhemmuudesta". Sitä se ei missään tapauksessa ole. Alaotsikon "lisääntymisestä" on paljon paremmin kohdallaan. Kirja kattaa raskaaksitulon yrityksen, odottamisen, synnytyksen, ja vauvan hoidon. Varsinaista jo puhuvan ja kävelevän lapsen vanhemmuutta siinä ei edes sivuta.

Koska Silfverbergkin lopussa sortuu jakamaan omat tärkeät neuvonsa uuden vauvan vanhemmille, todettuaan ensin, että neuvoja on maailma pullollaan, teen itse lopuksi saman. Tohtori Wessmanin neljä tärkeintä neuvoa pikkuvauvojen vanhemmille:

1. Älä usko ketään, joka väittää tietävänsä miltä vauvasta tuntuu tai mitä se ajattelee. Vauva ei tiedä olevansa äidistä erillinen? Vauva on kauhuissaan jos joutuu olemaan rattaissa kasvot menosuuntaan? Vauva tuntee turvallisuutta kun se kapaloidaan, koska se ajattelee olevansa kohdussa? Mistä hitosta tällaisia voi muka tietää? Yhden tietää vauvan olosta: siitä lähtee äänimerkki, kun sen ei ole hyvä olla. Jos äänimerkkiä ei kuulu ja se ei johdu vakavasta sairaudesta, vauvalla on mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihan jees.
2. Älä usko ketään, joka väittää, että lapselle on pitkäaikaisia seuraamuksia siitä, että se silloin tällöin joutuu itkemään ennen kuin sen tarpeisiin vastataan. Mikään tutkimus tai arkikokemus ei puhu tämän käsityksen puolesta. 
3. Elä lasten kanssa, älä lapsia varten.
4. Luojan tähden säästä kanssaihmiset siltä, että pyytämättä perustelet heille syvällisesti, miksi sinulla on / ei ole kantoliinaa, täysimetystä, merkkirattaita, kestovaippoja, perhepetiä, tai yhtään mitään muutakaan. Kyllä ne kysyvät, jos niitä kiinnostaa. 

Lyhyt arvio: tykkäsin, tuskin luen uudestaan, lukekaa jos aihe kiinnostaa.

Ärsytän kavereitani, mitä teen?

Tätä neuvoa jopa tavallaan vähän niin kuin pyydettiin.

Henkilö otti internettipelissä (en sano missä, mutta kaikki tutut kyllä arvaa) yhteyttä ja kysyi että voisiko hän vähän kysyä neuvoa kun on ollut vaikeuksia tässä roolipelaamisessa. Sanoin että en ole helpdesk, mutta tällä kanavalla jossa hän paraikaa puhuu voi kyllä kysyä semmoisistakin, antaa mennä vaan. Osoittautui, että henkilön ongelma oli se, että hän jatkuvasti pelatessaan tiettyjen ihmisten kanssa sai tietyistä tekemistään asioista palautetta, että nämä ihmiset eivät pidä siitä, ja sitten ei ollut kenelläkään enää oikeastaan hauskaa. Hän kysyi, että mitä hänen nyt pitäisi tehdä.

Hyvä henkilö:

Tiedät ihan hyvin, mikä niitä toisia ärsyttää. Tiedät tämän siitä, että he ovat kertoneet sinulle, ja sitä paitsi osasit ihan omin sanoinkin kuvailla, missä mättää. Kyseessä ei ole mikään moraaliseettinen omantunnonkysymys, vaan mielipideasia. Sinulla on siis kolme vaihtoehtoa.

1. Älä enää tee niitä asioita.
2. Vaihda porukkaa sellaiseen, jossa tapasi eivät ärsytä.
3. Jatka ärsyttävää tapaasi ja hyväksy se, että takiasi jotkut muut vaihtavat porukkaa.

Oikeastihan kyllä tiestit tämän. Kysyit neuvoa, koska et halua valita näistä vaihtoehdoista. Haluat valita vaihtoehdon 4: kerro mielipiteensä ilmaisseille tyypeille, että se on Väärä, ja sitä paitsi Se Auktoriteetti sanoi myös, että mä olen oikeassa, koska ei sitäkään ärsyttäisi se mitä mä teen, joten nyt teidän kaikkien pitää leikkiä mun kanssa sillä lailla kuin mä haluan, ettekä saa enää ärsyyntyä.

Olen otettu siitä, että kelpaan Siksi Auktoriteetiksi tässä yhteydessä, mutta sori, ei onnistunut tällä kertaa. Sosiaalisissa kuvioissa on perin harvoin yhtä totuutta siitä, miten niissä pitää olla. On useita totuuksia, ja ihmisten melko lailla täysi vapaus valita, onko oman käytöksen muuttaminen muiden toivomaan suuntaan vai sosiaalisten kuvioiden vaihtaminen (tai vaihtuminen, kun muut käyttävät poistumisoikeuttaan) pienempi paha. On ihan sama ärsyttäisivätkö tekemisesi minua tai eivät: minä en ole ne ihmiset, jotka ovat ottaneet asian esiin kanssasi.

(Kertomasi perusteella tosin kuulosti siltä, että "väärässähän" ne ovat. Jos valitset vaihtoehdon 2, tiedät mihin ottaa yhteyttä.)

Lääkäri ja luetun ymmärtäminen

Kollega Reinikainen, jonka tuotantoon minulla on ollut kyseenalainen kunnia tutustua aikaisemminkin, on mennyt Kotimaa24-sivustolla mainostamaan kreationistista uskoaan ja samassa yhteydessä esittää jotenkin muka ihan yllättäen viime aikoina kääntyneensä ateistista kristityksi[1]. Jostain syystä Reinikainen on päässyt paitsi kertomaan tätä stooriaan muihinkin uskonnollisiin lehtiin[2] myös jopa Yleisradioon[3] ohjelmaan, joka mainoksensa mukaan tekee juttuja, "jotka tarkastelevat ajan ilmiöitä uudesta kulmasta"[4]. Mistään kovin uudesta jutustahan ei nyt kuitenkaan ole kyse, sillä ensimmäisen kreationistisen opuksensa Reinikainen on kirjoittanut jo 1991 ja sitä ennenkin julkaissut kristillistä kirjallisuutta[5].

En nyt aio ryhtyä tässä yhtään sen enempää evoluutioteorian esittelyyn. Jos se kiinnostaa, niin oppikirjatasoisia esityksiä asiasta löytyy internetistä useita[6,7,8], ja vastaväitteitä kreationistien väitteisiin voi lukea kattavasti indeksoituna Talk.Originsin arkistosta[9] (työtehoseuran varoitus: tuolla menee helposti useampi tunti). Sen sijaan tyydyn toteamaan, että on surkeaa, että lääketieteellisen koulutuksen saanut henkilö voi olla niin pihalla kuin Reinikainen.

Enkä nyt tarkoita pihalla olemisella (pelkästään) sitä, että uskoo kreationismiin, vaan myös sitä, että Reinikainen on ensinnä siteeratun uutisjutun tietojen valossa ilmeisen kykenemätön tekemään minkäänlaista perehtymistä lähdemateriaaleihin. Enkä tarkoita edes pelkästään tieteellisiä materiaaleja. Nimittäin paitsi että Reinikaisen kuvaus evoluutiosta (ensin kehittyi maksa, sitten munuaiset) ei vastaa mitään tunnettua evoluutioteoriaa sinne päinkään[10], myös hänen Raamatun tulkintansa jättää toivomisen varaa.

Reinikainen väittää nimittäin uskovansa siihen, mitä Jeesus sanoi luomisesta. Muuten hyvä, mutta ilmeisesti ainoa kohta Raamattua, jossa Jeesus sanoo luomisesta yhtään mitään, on Markuksen evankeliumin 10. luvun jae 6 ("Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi.") [11]. Kontekstista irroitettuna saattaa tosiaan vaikuttaa siltä, että siinähän Jeesus puhuu kreationismin puolesta. Jakeessa ei kuitenkaan ole asiana maailmanhistoria, vaan avioeron tuomitseminen. Ajatus tuntuu ainakin näin maallikkolukijan silmiin olevan, että koska Jumala on aina tarkoittanut ihmiset pariskunniksi, avioero on huono juttu.

Onkin jännittävää, että paitsi noissa lehtijutuissaan myös esimerkiksi vaaliohjelmassaan[12] Reinikainen on ottanut tästä jakeesta irti kreationismin, mutta ei tunnu olevan lainkaan huolestunut Jeesuksen avioerokannan implikaatioista Suomen laille. Ehkä tosin hyvä niin.

Miten suojella vauvaa kätkytkuolemalta

Harvinaisuudestaan[1] huolimatta kätkytkuolema lienee jokaisen pikkuvauvan vanhemman painajaislistalla melko lähellä kärkeä. Siitä seuraa myös, että jokaikinen hörhö, joka haluaa markkinoida omaa lastenhoitotapaansa autuaaksitekevänä keksii myös selityksen sille, miksi juuri hänen elämäntyylinsä myös varmaankin vähentää kätkytkuolemia. Faktaakin asiasta kuitenkin löytyy.

Tutkimustiedon valossa kätkytkuoleman riskiä voi pienentää seuraavilla toimenpiteillä[2]

1. Nukuta vauva selällään. Kun unisuosituksia eri maissa on muutettu niin, että suositellaan vauvojen nukuttamista selällään, kätkytkuolemien määrä on yli puolittunut[3]. Näin on käynyt myös Suomessa[4].
2. Älä tupakoi. Huom: koskee myös raskausaikaa ja vauvojen isiä sekä muita samassa taloudessa asuvia henkilöitä.
3. Nukuta vauva samassa huoneessa, mutta eri sängyssä, vanhempien kanssa. Internetissä esiintyy taajaan väitteitä, että perhepeti suojaisi kätkytkuolemalta[5], tai vähintäänkin että riskit perhepedissä koskisivat vain "niitä muita", jotka eivät osaa suojata vauvaansa vaikkapa peiton alle joutumiselta taikka kännisiltä vanhemmilta[6,7]. Tutkimustiedon valossa perhepeti ei kuitenkaan missään nimessä ainakaan suojaa kätkytkuolemalta[8,9] ja osa sen riskejä selittävistä tekijöistä (kuten vanhempien väsymystila[8]) on sellaisia, että vaatii aikamoista kanttia väittää, että itse on varmasti niille immuuni. Tupakoimattomuus ja imettäminen eivät myöskään suojaa riskiltä[9], kuten kuulee toisinaan väitettävän.
4. Laita vauvan sänkyyn melko kova patja ja poista sieltä peitot, rätit, tyynyt, unilelut, ja muut irtonaiset pehmeät tavarat. Älä nukuta vauvaa pehmeällä sohvalla, nojatuolissa, tms. Vauvan voi peiton sijaan nukuttaa vaikka unipussiin. Kapaloinnin suhteen tutkimustulokset ovat ristiriitaisia.
5. Pue vauva mieluummin hieman liian viileästi kuin liian lämpimästi.
6. Imetä ensimmäiset elinkuukaudet, vaikka osittainkin.
7. Anna vauvan syödä tuttia nukahtamisvaiheessa.
8. Noudata rokotussuosituksia. Tämä on toinen riskitekijä, josta internet on pullollaan päinvastaisia väitteitä (esimerkiksi [10,11,12]). Esiintyy myös väitteitä, että asiaa ei olisi edes kunnolla tutkittu, koska salaliitto [10]. Tämä ei kuitenkaan lainkaan pidä paikkaansa, vaan rokotteiden ja kätkytkuoleman yhteydestä on tehty useita hyviä tutkimuksia, joista johtopäätös on aivan selvä: rokotettujen vauvojen kätkytkuolemariski on noin puolet rokottamattomien vauvojen riskistä[13].

Kannattaa kuitenkin huomata, että kätkytkuolema on todella harvinainen jo lähtökohtaisesti. Jos tilanne on esimerkiksi se, että äiti ei jostain syystä voi tai halua imettää lainkaan, ei kannata käyttää öitään itkeskellen sitä, että nyt se raukka saattaa kuolla. Imetyksen suojaavan vaikutuksen yhteenlaskettu riskisuhde on 0,4 [14]. Tämä tarkoittaa (*), että riski on 0,4 kertaa pienempi ainakin jonkinaikaa rintaruokituilla lapsilla. Suomessa kätkytkuolema kohtaa noin neljääkymmentä lasta sadastatuhannesta. Tästä voidaan laskea osapuilleen, että rintaruokkimalla lastaan voi äiti vähentää ennestään olemattoman riskin - 0,04 prosenttia eli noin neljä kymmenestätuhannesta - vielä vähän olemattomammaksi - kaksi ja puoli kymmenestä tuhannesta. Noin 4100 äidin, jotka nyt eivät imetä, pitäisi imettää lastaan, jotta säästyttäisiin yhdeltä kätkytkuolemalta.

(*) Tekninen huomautus niille jotka tajusivat että oioin mutkissa: tiedän, että oikeasti nämä eivät ole sama asia, mutta kun kätkytkuolema on niin harvinainen, niin riskisuhde on sama kuin suhteellinen riski. Täsmälleen ottaen jos OR on 0,4 ja insidenssi ~40/100000[1], niin RR on ~0,400096.

Markkasen 22 väitettä abortista

Eräässä aivan toisessa keskustelussa muuan yleensä järkevältä vaikuttava kaveri ja kollega viittasi tekstiin "22 kelvotonta väitettä abortin puolesta"[1] ja pyysi vastaamaan näihin mielestään puolueettomiin ja kiihkottomasti esitettyihin väitteisiin. En silloin joutanut, mutta lupasin tehdä sen joskus toiste. Tässä on se toiste.

Markkasen vastaväitteet voi jakaa kolmeen osaan. Valtaosa 22 vastaväitteestä on variaatioita väitteestä "alkio on lapsi, ja raskaudenkeskeytys on murha". Tästä oletuksesta lähtien Markkanen vetää johtopäätöksiä äärimmäisyyksiin, joita kukaan ei hyväksy, ja yrittää sitten palata sanomaan, että sittenhän ette voi hyväksyä raskaudenkeskeytystäkään. Varsinaisen alkion ihmisyyden hän käsittelee väitteissä numero 5: Kaikkien peruskoulun käyneiden pitäisi tietää, että ihmisyys alkaa hedelmöityksessä ja 12: Koska alkiosta/sikiöstä kehittyy ihminen, se on ihminen, sillä muutenhan se ei olisi ihminen, vaan joku muu, vaikkapa kenguru. (Tässä tekstissä kursivoidut osuudet ovat omia tulkintojani siitä, mitä Markkanen itse asiassa kaikkea muuta kuin puolueettomassa ja kiihkottomassa kirjoituksessaan itse asiassa sanoo.)

Jos väite 5 pitäisi paikkansa, ei lisääntymisbiologiansa osaavien kesken asiasta esiintyisi erimielisyyttä. Näin ollen Markkanen on aivan ilmeisesti väärässä siinä, että asia on yksikäsitteinen. Kukaan ei kiistäne sitä, että ihmisen ainutlaatuinen geneettinen yhdistelmä syntyy hedelmöityksessä (tai hedelmöityksen täsmällisestä määritelmästä riippuen melko pian sen jälkeen), mutta ei ole mitenkään itsestäänselvää, että tällainen "ainutlaatuinen geneettinen yhdistelmä" on sama asia kuin ihmisyksilö. 

Olisi biologisesti perusteltua vetää yhteys moneen muuhunkin kohtaan: esimerkiksi istukan toiminnan alkamiseen, alkion verenkierron käynnistymiseen, hermoston toiminnan alkamiseen, keuhkojen kehittymiseen sellaiseksi että sikiö voisi elää itse, syntymän hetkeen tai vaikkapa sen jälkeenkin napanuoran leikkaamisen hetkeen. Jos ajatellaan sitä, koska alkio/sikiö on erillinen, ihmisenkaltainen, tunteva olento, on jokseenkin selvää, että raja ei ole suoraviivainen joko-tai. Yksisoluinen juuri hedelmöittynyt pallura ei tunne yhtään mitään; toisaalta on selvää, että juuri ennen syntymäänsä täysaikainen lapsi ei käytännössä lainkaan eroa tässä aistimisen ja tuntemisen kyvyssään jo syntyneestä.

Koska asia ei ole yksikäsitteinen, oman rajanvetonsa esittäminen "biologisena itsestäänselvyytenä" on omiaan lähinnä hämärtämään käytävää keskustelua. On toki mahdollista ottaa kanta, että hedelmöittynyttä munasolua ei koskaan saa tietoisesti tuhota, mutta silloin täytyy ymmärtää se, että raskaudenkeskeytysten lisäksi kielletyiksi tulee osa ehkäisykeinoista ja monet hedelmöityshoidot, joissa sivutuotteina syntyy muutamasoluisia alkioita, joista osa tuhoutuu tai tuhotaan tarpeettomina. (Markkasen väitteen nro 7 perusteluissa esiintyvä lause "Nykyään joka toinen lapsi kohtaa väkivaltaisen kuoleman äitinsä käden kautta" viittaisi siihen, että hän pitää kyseisiä ehkäisykeinoja murhana. Muuten tuollaiseen lukuun ei voi mitenkään päästä, jos voi sittenkään.)

Harva ihminen myöskään pitää raskauden keskenmenoa silloin, kun kuukautiset ovat myöhässä vasta pari päivää, lapsen kuolemana, vaikka varsinkin toistuessaan varhaisetkin keskenmenot ovat lasta toivovalle toki koettelemus. (Veikkaan, ettei pidä Markkanenkaan.) Jos ajatellaan ihmisten suhtautumista keskenmenoihin, voidaan siinä havaita selvästi, että keskenmeno koetaan sitä raskaampana mitä pitemmälle raskaus on ehtinyt kulua. Lapsen kuoleminen kohtuun viikkoa ennen laskettua aikaa on selvästi isompi suru kuin keskenmeno viikolla 8.

Sekä biologisesti että emotionaalisesti vaikuttaa siis siltä, että kohdussa kehittyvä olento ei muutu ihmiseksi millään yksittäisellä hetkellä, vaan liukuvasti pikkuhiljaa raskauden edetessä. Yhden joko-tai-rajan etsiminen niin, että ennen sitä mikä tahansa on sallittua ja sen jälkeen ei mikään, ei tunnu hedelmälliseltä lähtökohdalta aborttikeskustelulle yleensä. Itse asiassa Markkasen otsikossa on jo perustavaa laatua oleva virhe: ei maailmassa ole "abortin kannattajia". Ihan tasan varmasti joka ikinen vapaan abortin puolestapuhuja on sitä mieltä, että mitä vähemmän niitä tehdään, sen parempi, jos ei mistään muusta syystä niin siksi, että abortti on fyysisestikin ikävä kokemus.

Koko aborttikeskustelussa ei pitäisikään olla kyse puolesta-vastaan-asetelmasta, vaan siitä, millä ehdoin abortin tekeminen on sallittua: kun se (varmasti tai mahdollisesti) vaarantaa äidin hengen, kun sikiö ei ole kuitenkaan elinkelpoinen, kun raskauden alkuna on raiskaus, kun äiti on alaikäinen, kun syntyvä lapsi olisi vammainen, kun odottaja on yksinhuoltaja, kun odottajalla tai puolisolla on jo monta lasta huolehdittavanaan, kun he ovat köyhiä, kun he itse ovat vammaisia, kun nainen niin toivoo, joku muu, mikä? Vai eikö ikinä? Jos abortti on sallittu joissain tapauksissa, mille raskausviikoille asti? Riippuuko aikamäärä abortin tekemisen syistä?

(Sivumennen sanoen, Suomen laki on tässä asiassa myös toisessa kohtaa selvä: hedelmöityshoidoissa syntyneet pakastetut muutamasoluiset alkiot ovat omaisuutta, eivät henkilöitä.)

Joka tapauksessa, Markkasen väitteistä suurin osa on siis muunnelmia siitä, että raskaudenkeskeytys on murha. Seuraavat väitteet perustuvat sille ajatukselle, joten jos ei hyväksy väitteitä 5 ja 12, putoaa niiltäkin pohja:

Väite 1: Abortin puolustaminen sillä, että muuten naiset vahingoittaisivat itseään laittomissa aborteissa, on sama kuin jos puolustaisi kaupan ryöstämisen sallimista sillä perusteella, että murtautumalla lasi-ikkunan läpi murtautuja saattaa satuttaa itsensä. 
Väite 2: Jos abortti on naisen yksityisasia, silloin lapsenmurhankin pitäisi olla. 
Väite 3: Naisella ei ole oikeutta valita aborttia, koska se on moraaliton, murhaan rinnastettava valinta. 
Väite 4: Aborttia ei voi perustella naisen oikeudella omaan ruumiiseensa, koska myös alkiolla on oikeus omaansa siinä missä kenellä tahansa ihmisellä. 
Väite 10:  Ei ole tunteetonta vastustaa abortteja, koska nehän ovat murhaamista, sen sijaan tunteetonta on tehdä abortti, koska se on murha, ja eikö kukaan ajattele lapsia? 
Väite 13: Ei alkion ja ihmisen välille voi tehdä eroa sen mukaan onko alkiolla persoonallisuus tms, koska sitten ajaudutaan kaikenlaisiin ongelmiin esimerkiksi sen kanssa, että onko vaikkapa tajuton aikuinen oikeasti persoonallinen ihminen.
Väite 14: Koska kaikki kuolevat joskus, ei elinkelvottoman sikiön abortoimista voi perustella sillä, että se kuolisi kuitenkin, muutenhan kenet tahansa saisi tappaa koska tahansa. Tässä on myös looginen virhe. Sitä, että kaikki kuolevat joskus ei voi verrata siihen, että joku kuolee varmasti muutaman kuukauden sisällä. Jos haluaa välttämättä argumentoida elinkelvottomien sikiöiden abortointia vastaan murha-perusteella, pitäisi verrata eutanasiaan, ei terveen ihmisen murhaamiseen.
Väite 15: Jos ei itse tekisi aborttia siksi, että se on viattoman lapsen murhaamista, pitäisi sitä vastustaa kaikkien kohdalla, ei vain itse kieltäytyä siitä. Tämä lienee jossain määrin totta. Se lienee myös mitä suurimmassa määrin olkiukko: todennäköisesti suurin osa niistä ihmisistä, jotka arvelevat, että eivät itse tekisi aborttia, ei pidä aborttia lapsenmurhana. Sanon arvelevat, koska aika monen ihmisen mieli muuttuu, kun onkin tosi kyseessä.
Väite 17: Ei aborttia voi perustella sillä, että sikiö ei tunne kipua, silloinhan kenen tahansa voisi tappaa kunhan vaan ensin tainnuttaa ensin! Tässä taas on tainnut käydä niin, että Markkanen on ymmärtänyt väärin. Ei raskaudenkeskeytyksen sallimista perustella sillä, että toimenpide on kivuton, vaan sillä, että alkiota ei katsota ihmiseksi ennen kuin sen hermosto on kehittynyt edes sen verran, että se tuntee kipua.
Väite 18: Jos sikiön saa abortoida koska ei halua kantaa sisällään toista olentoa, niin silloinhan ei tarvitse välittää mistään muistakaan elatusvelvollisuuksistaan ja saa esimerkiksi myös jättää alakouluikäiset lapsensa yksin vanhempien lomamatkan ajaksi tai hukuttaa lapsensa jos kyllästyy niihin. 
Väite 19: Jos raiskauksen seurauksena alkaneen raskauden saa keskeyttää, niin silloinhan pitäisi saada tappaa kuka hyvänsä, josta tulee mieleen jokin kamala tapahtuma. 
Väite 20: Vaikka itsestä tuntuisikin kamalalta pitää raiskauksesta syntynyt lapsi, raskaudenkeskeytys on silti murha.
Väite 21: Vaikka itsestä tuntuisikin huonolta ratkaisulta saada nyt lapsi, raskaudenkeskeytys on silti murha. 

Näiden lisäksi on joitain sekalaisia kommentteja, joista voi sinänsä olla samaa mieltä, mutta joista ei oikein seuraa sitä, että aborttilainsäädäntöä pitäisi tiukentaa:

Väite 6: Sen joka tekee abortin siksi, ettei toivo lasta, pitäisi ennemmin muuttaa omaa asennettaan niin, että haluaisikin lapsen. ja Väite 8: Ei-toivottujen lasten ongelmat eivät johdu siitä, että heitä ei ole toivottu, vaan siitä, että heitä kohdellaan sen mukaisesti. Markkasella tuntuu olevan kaunis oletus, että jos nainen pakotetaan lailla pitämään lapsi, jota ei halua, tämä voisi siinä tilanteessa, jos vaan tarpeeksi haluaa, kiintyä lapseen ja kohdella tätä kunnolla. Se ei pitäne paikkaansa.
Väite 7: Abortin sijaan pitäisi huolehtia ehkäisystä. Tästä ei vallinne mitään erimielisyyttä. Se ei tosin ole millään lailla syy vastustaa aborttioikeutta.
Väite 11: Tottakai voi vastustaa abortteja, vaikka ei henkilökohtaisesti olisi halukas huolehtimaan syntyvistä lapsista!
Väite 22: Kyllä mieskin voi olla jotain mieltä abortista, vaikkei tiedäkään millaista on olla raskaana! Näin on. Empatiakyvyn puutettakaan miessukupuoli ei selitä, vaan mieskin pystyy ihan hyvin eläytymään siihen kuinka kamalaa olisi elää lapsi sisällään tietäen, että mahdollisuutta elävänä syntymiseen ei ole. Sen puutteeseen lienee Markkasenkin kohdalla siis jotkut muut syyt.

Sellaisia kohtia, joissa oikeasti vaikuttaisi olevan kyseessä "kelvoton väite abortin puolesta" jää käteen tasan kaksi:


Väite 9: Kansantaloudellisin perustein ei voi perustella sitä, että tehdään abortteja. 
Väite 16: Asian moraalista oikeutusta ei voi perustella sillä, että se on laillista, sillä lakeja voidaan muuttaa. 

Kansantaloudellisia perusteita en ole kuullut aborttioikeuden puolesta koskaan esitettävän, ja laillisuudella olen kuullut lähinnä vastustettavan aborttiklinikoiden ja raskaudenkeskeytystä hakevien naisten häiriköintiä enkä niinkään aborttilainsäädännön tiukentamista. Nämäkin ovat siis ehkä jonkinlaisia olkiukkoja, tai ainakin melko marginaalisia yleisesti käydylle keskustelulle.

Ei paljoa jäänyt käteen.

Jos järkevää juttua raskaudenkeskeytyksistä toivoo, Hesarin Sunnuntai-sivujen taannoinen "Jonkun se on tehtävä"[2] on sen sijaan varsin antoisa.

Lapset ja tietokonepelaaminen

Yleisön pyynnöstä tämänkertaisessa "Neuvoja joita ei pyydetty" -sarjassa neuvoja, joita itse asiassa pyydetään joka viikko. Tietokonepelaamisesta nimittäin kysytään lastenpsykiatrisessa akuuttityössä melkein joka päivä. Omat viestini vanhemmille ovat:

1. Pelaaminen sinänsä on hyvä harrastus. Se on hauskaa ja kehittävää ja tarjoaa (kuten hyvä kirja) mahdollisuuden erkaantua arkihuolista ja ajatuksista. Pelaaminen voi myös olla sosiaalista: voidaan pelata yhdessä tai keskustella peleistä.
2. Ette todennäköisesti antaisi lapsenne katsoa K-18 elokuvaa, ettekä ainakaan missään tapauksessa yksin. Älkää antako siis pelata K-18-peliäkään. Kyllä, se on ihan sama asia. "Kaikki kaveritkin saa" ei kelpaa perusteluksi. "Se pelaa sitten kavereillaan / toisen vanhemman luona / kirjastossa / jossain sitä kuitenkin" ei kelpaa myöskään. Tutustukaa muutenkin peleihin joita lapsi pelaa ja pelatkaa hänen kanssaan, jotta tiedätte niiden sisällöistä ja siitä, miksi ne ovat lapsestanne hauskoja.
3. Elämässä pitää olla jatkuvasti muutaKIN kivaa kuin pelit. Koulunkäynti yksinään ei kelpaa muuksi. Jos lapsi kuitenkin harrastaa muitakin juttuja ja lähtee ihan mielellään silloin tällöin muun perheen yhteisiin menoihin, pelatakin voi hyvin vaikka joka päivä.
4. Lapsia kannattaa opettaa itse valvomaan ja säätelemään sovittua päivittäistä peliaikaa, esimerkiksi munakellon tai muun ajanottovälineen kanssa, ja harjoitella esimerkiksi olemaan aloittamatta uutta tasoa tai tehtävää kun peliaikaa on jäljellä vain muutamia minuutteja tai kun kohta pitää mennä nukkumaan.
5. Jos meno menee ihan mahdottomaksi, niin että lapsi ei kykene säätelemään pelaamisen määrää eikä ottamaan sen aikuisvetoista rajoittamista vastaan ilman jatkuvaa massiivista riitelyä ja raivoamista, pelit on syytä laittaa joksikin aikaa tauolle kokonaan.

EDIT 19:30: Lisään joitain pointteja Facebookissa käydyn keskustelun[1] perusteella. 

Lapsille pitää opettaa pelaamisajan kontrollointia itse nimenomaan siksi, että se ei ole mikään helppo taito eikä itsestäänselvyys. Peleihin on vähintään yhtä helppo uppoutua kuin hyvään kirjaan, ja "vielä yksi tehtävä" -ilmiö kaappaa usein kokeneen aikuisenkin. Aikuisena pelaamisen aloittanut sukupolvi on myös joutunut opettelemaan tuota ajankäytön hallintaa, usein kantapään kautta. Sitä voi kuitenkin opetella, ja sen opettaminen ja harjoitteleminen on osa sosiaalista kasvatusta siinä kuin vaikkapa sellaiset perusjutut että ennen uloslähtöä kannattaa käydä pissalla, suuttuessaan ei saa lyödä, tai ruoka-aikana kannattaa syödä vähän vaikkei vielä olisikaan hirveän kova nälkä.

Ja tietenkään lapsiaan voi täysin varjella miltään ja käytännössä kaikki lapset tekevät kiellettyjä asioita. Silti lapsille on tärkeää se, että vanhemmat ilmaisevat, millaista pelaamista ja katsottavaa pitävät lapsille sopivana, muun muassa esimerkiksi kieltämällä lapsilta kielletyt omassa kodissaan ja ilmaisemalla, että lapselle ei ole sallittua niitä katsella/pelata muuallakaan. Mikäli käy ilmi, että jonkun kaverin luona sellainen on sallittua, voi olla yhteydessä tämän vanhempiin ja/tai kieltää lasta käymästä kyseisellä kaverilla kylässä (sallien toki kaverin tapaamisen muualla). Lapselle on eri asia katsoa lapsilta kiellettyä tietäen, että se on kiellettyä, ja katsoa lapsilta kiellettyä niin, että vanhemmat sen sallivat. 

Rajoja ei opeteta vain kontrolloiden vaan myös tehden selväksi, että ei itse hyväksy jotain, vaikka ei pystyisikään asiaa täysin valvomaan. Mikäli lapseen on hyvät välit, lapsi toivottavasti uskaltaa kertoa, jos on rikkonut kieltoa ja nähnyt jotain pelottavaa/häiritsevää. Lapsi ei mene mitenkään pilalle siitä, että silloin tällöin vastoin vanhempien kieltoa salaa pelaa K-18 peliä - ja se on täysin eri asia kuin se, että kotona saisi pelata K-18 pelejä joka päivä pari tuntia vanhempien luvalla.

Lisätietoja pelaamisesta, sen hyödyistä ja haitosta, saa vaikkapa Pelitaito-sivuilta[2].

TENS

Pyydettiin arvioimaan hömppämittarilla "se semmonen sähkö mitä mun fysioterapeutti laittaa mun lihaksiin ja sanoo että se on niin kuin mikrohierontaa". Hetken kesti tajuta, että mistä mies puhuu, mutta kyseessä on ilmeisesti niin sanottu TENS-hoito. TENS-lyhenne tulee sanoista "transcutaneous electrical nerve stimulation"[1] eli ihon läpi tapahtuva sähköinen hermojen stimulointi. Mikä nyt siis ei tarkoita mitään muuta kuin että laitetaan iholle sen verran sähköä, että menee siitä läpi. Käytännössä laitetaan semmosia pieniä määriä mitä saa kätevästi tuotettua jollain kannettavalla laitteella ja tavoitteena on kivunlievitys eikä sen aiheuttaminen[1].

TENS-laite on yleensä akkukäyttöinen laite, josta kooltaan ja ulkomuodoltaan tulee minulle mieleen lähinnä vanhanaikainen kannettava kasettisoitin. Ne jotka eivät muista miltä kasettisoittimet näyttivät, voivat katsoa laitteesta kuvia vaikkapa Googlen kuvahaulla[2]. Laitteen mukana tulevat lätkät kiinnitetään kipualueelle, esimerkiksi iskiaskivussa pitkin iskiashermoa tai selkäkivussa selkään kipualueelle ja sen ympärille[3]. TENS-laitteita markkinoidaan myös synnyttäjille synnytyskivun hallintaan[esim 4]. Lätkiin johdetaan sitten sähköä niin että syntyy lihasvärinää tai kivuttomia lihassupistuksia, ja tämän sitten pitäisi lievittää erilaisia kiputiloja[1,3].

Okei, ei ehkä nyt siis ihan älytön idea, ja todennäköisesti ainakin enimmäkseen harmiton. Mutta toimiiko se? Iloksemme Cochranelta[5] löytyy asiasta paljon katsauksia, niin päästään tästä arviointihommasta nopeasti ja lyhyesti. TENSiä koskien on kirjoitettu tieteellistä asiaa pilvin pimein: PubMediin kun pistät hakusanaksi "transcutaneous electrical nerve stimulation" saat semmoset tuhatkunta tulosta[6]. Kliinisiksi kokeiksi luokiteltuja tuloksiakin on nelisensataa. Tästä huolimatta Cochranen katsauksissa ei löytynyt tarpeeksi hyvälaatuista tutkimusta, että olisi pystytty arvioimaan TENSin tehokkuutta akuutin kivun[7], amputaation jälkeisen kivun[8], kroonisen kivun yleensä[9] tai syöpään liittyvän kivun[10] lievityksessä. Alaselkäkivun hoidosta saadut tulokset olivat ristiriitaisia, eivätkä katsauksen tekijät siksi suosittele TENSiä selkäkivun rutiininomaiseksi hoidoksi[11]. Synnytyskivun hoidossa tehdyissä tutkimuksissa TENS-laitetta käyttäneiden ja kontrollien ilmoittamien kipuasteikkolukemien välillä ei juurikaan ollut eroa, eikä synnytyksien kulussa senkään vertaa[12].

Ei kovin vakuuttavaa siis.

Hömppämittari: 3/5. Todennäköisesti melko tehoton hoito, jota on kuitenkin ainakin pyritty säällisesti tutkimaan ja jota ei markkinoida aggressiivisesti kaiken parantavana ihme-eliksiirinä. Markkinamiehetkään eivät onnistuneet juurikaan naurattamaan, vaikkakin TENS-laitteen vuokraajan kehu, että ihan petidiiniä ja ilokaasua voi samaan aikaan käyttää laitteen kanssa pikkuisen hymyilytti[4].

Tuhkarokko tappaa

Idiootit ovat taas kirjoittaneet lehteensä, että vauva kuoli saatuaan rokotteen. Mitenkään vähättelemättä vanhempien tuskaa, nythän on niin, että jos tietynikäinen vauva kuolee, se erittäin suurella todennäköisyydellä "kuolee saatuaan rokotteen", koska Suomessa edelleen vain yhdestä kolmeen lasta tuhannesta jää paitsi rokotusohjelman rokotteita[1]. Ajallisesta yhteydestä ei voi siis päätellä mitään.

On kuitenkin totta, että rokotteet eivät ole 100 % turvallisia. Mikään oikeasti tehokas lääke ei ole. Esimerkiksi tuhkarokko-sikotauti-vihurirokko-rokotteen (MPR-rokote) jälkeen useampi kuin joka kymmenes lapsi saa kuumeen ja jopa joka neljäs paikallisen ihottuman. Jotkut siihen taipuvaiset saavat kuumekouristuksia. Joka sadas lapsi saa kivuliaita niveloireita. Yksi lapsi noin puolestatoista miljoonasta rokotetusta saa enkefaliitin, joka on vakava aivotulehdus, johon voi jopa kuolla. [2] Ei näitä vähätellä pidä. Riski on pieni, mutta kuka hullu silti haluaisi ottaa todella pienenkään riskin, että lapsi saa kivuliaan, mahdollisesti tappavan komplikaation?

Kuka hullu, niin. Ongelma on se, että ihmiset ovat enimmäkseen unohtaneet, millainen tauti  esimerkiksi tuhkarokko on. He muistavat ehkä sairastaneensa itse tuhkarokon pienenä, ja sehän oli oikeastaan vaan kivaa, pari päivää oli hiukan kipeä ja sitten sai oleskella kotona, lukea sarjiksia, juoda limskaa, ja äiti vaikka seisoi pyydettäessä päällään, että kipeä muksu jotenkin viihtyisi ja pysyisi aloillaan eikä karkaisi naapuriin tartuttamaan.

Vaan kun se ei ole koko totuus tuhkarokosta. Tuhkarokko on potentiaalisesti tappava tauti. Ennen rokotuksia Suomessa kuoli joka vuosi ihmisiä tuhkarokkoon[3]. Lähes joka kymmenes lapsi joka saa tuhkarokon, saa sen seurauksena keuhkokuumeen (aikuisista vielä useampi, jopa melkein puolet). [4] Kolmetoista lasta jokaista tuhatta sairastunutta kohti saa enkefaliitin (sen saman, joka aikaisemmin pelotti meitä yksi muutamasta miljoonasta mahdollisuudellaan). [4] Koska länsimaissa on viime vuosina esiintynyt tuhkarokkoa kovin vähän, on vaikea arvioida mikä tuhkarokkokuolleisuus länsimaissa olisi, jos meillä tautia sairastettaisiin. Se lienee kuitenkin luokkaa noin joka tuhannes sairastunut [4] - riski, joka on melkolailla eri luokkaa kuin se yksi muutamasta miljoonasta, joka jutun alussa mainittiin. Useampi vammautuu pysyvästi tai sokeutuu. Rokote pitääkin siis nähdä ei niinkään keinona varmasti estää vakava tauti, vaan keinona huomattavasti pienentää sen todennäköisyyttä.

Mutta eikö pidä ottaa huomioon, että Suomessa ei käytännössä ole tuhkarokkoa?[5] Mitä väliä on sillä, että tuhkarokko on tappavampi kuin rokote, jos tuhkarokkoa ei kuitenkaan saa? Se väli, että eräs merkittävä syy siihen, että maassamme ei esiinny tuhkarokkoa on se, että riittävän suuri osa väestöstä on rokotettu. Tuhkarokko elää väestössä siten, että jokainen sairastunut tartuttaa aina tietyn ajan uusia, alttiita ihmisiä. Jos tänä tartuttavana aikana vastaan ei tule ketään, joka voisi tartunnan saada, epidemia ei etene. Jos riittävän suuri osa väestöstä on immuuneja (joko rokotettuna tai taudin sairastettuaan), epidemia "sammuu". (Näin toimivat myös monet muut tartuntataudit, ja ilmiötä kutsutaan laumaimmuniteetiksi[6]. Jos väestöön tulee syntymän kautta koko ajan sopiva määrä uusia tartutettavia, jää tartuntatauti elämään väestössä pysyvästi, jolloin sanotaan taudin olevan väestössä endeeminen[7]. Lastentaudit ovat lastentauteja juuri siksi, että aikuisväestö on jo sairastanut kyseisen taudin jollain "edellisellä kierroksella".)

Jos siis riittävän moni alkaa uskoa siihen, että rokotetta ei kannata ottaa, koska ei Suomessa ole tuhkarokkoa, tekee tuhkarokko paluun. Eli suomeksi: jos et rokotuta lastasi tuhkarokkoa vastaan, leikit paitsi tämän hengellä myös kaikkien niiden ihmisten hengillä, joita jostain syystä ei ole voitu rokottaa, tai joilla rokote ei ole tehonnut. (Niinkin nimittäin käy. Paitsi että mikään oikeasti tehokas lääke tai rokote ei ole täysin vailla sivuvaikutusriskiä, mikään oikeasti tehokas lääke tai rokote ei myöskään tehoa aina.)

Eikä tämä muuten ole mitään teoreettista pöpinää taudista, joka saattaisi olla vakava, mutta ei nyt kuitenkaan ole, koska ei sitä nyt oikeasti esiinny. Maailmanlaajuisesti tuhkarokko on yksi suurimpia syitä lasten kuolemiin. Tauti, jota vastaan on olemassa halpa ja tehokas rokote, tappaa edelleen keskimäärin kahdeksantoista ihmistä tunnissa [8].

Saamarin laivanrakentajat

Otsikko tuli tajunnanvirralla nuoruudestani, jossa eräät tietoteekkarit tapasivat kutsua kaikkia muita teekkareita tuotantotaloudesta teknilliseen fysiikkaan  "saamarin laivanrakentajiksi". (Tiedätte kyllä, keitä olette. Terveisiä, jos satutte lukemaan.) Nyt ei kuitenkaan puhuta teekkareista sen enempää, vaan sen sijaan Suomen telakkateollisuudesta ja sen saamasta innovaatiorahasta.

Meinaan kun ensin kuulin siitä, että aiotaan antaa muutama kymmenen miljoonaa turkulaiselle telakalle[1], jotta eteläkorealaiset omistajat[2] voivat rakennuttaa saksalaiselle turistifirmalle[3] pari laivaa, aika hullultahan se kuulosti. Että anteeksi kuinka? Miten meidän verorahat nyt mitenkään voi kuulua johonkin kansainväliseen laivabisnekseen? Puolueeni kansanedustajat Uotila ja Arhinmäki kuitenkin kovasti väittivät, että tämä rahoitus on erittäin hyvä juttu[4]. En siis todellakaan koe velvollisuudekseni olla kaikesta samaa mieltä kuin Puolue isolla peellä, mutta kokemukseni mukaan jos nämä kaverit sanovat, että jossain on tolkku, niillä on sille sanomiselle joku tolkullinen peruste. Siis sellainen, että pystyn sen käsittämään, vaikken välttämättä samaa mieltä olisikaan. Pikkasen meinasi kyllä luottamus horjua tässä kohtaa.

Mutta ei hätää, se peruste selviääkin kivasti tuosta Kansanuutisten jutusta[4]:

Uotilan mielestä rahoituksen varmistuminen mahdollistaa aikalisän, jonka aikana suomalaiselle laivanrakennukselle voidaan luoda kestävä tulevaisuus. [---] Uotila muistuttaa siitä, että työtä telakoiden tulevaisuuden turvaamiseksi on jatkettava edelleen. Hän liputtaa valtio-omistuksen puolesta.

No meneehän tämä jakeluun. Idea on siis, että hengitysvaikeuksista kärsivä telakka pidetään hätähapella kuosissa sen aikaa, että joku joka osaa parantaa sen, tekee niin. Jonkin moista hätätilannetta ja ensihoitoa siis. Jatkohoitosuosituskin on jo valmiina, joskin vähän epäilen, että ihan kaikki rahoitusta puoltaneet eivät välttämättä ole valtio-omistukseen ottamisen kannalla yhtä innolla kuin Vasemmistoliiton edustajat.

Itsehän olen sen ikäinen, että muistan epämääräisesti, että siinä iässä kun itse keskityin lähinnä selviämään hengissä ulos peruskoulun yläasteelta ja sisään lukion ensimmäiselle luokalle, aikuiset vitsailivat Masa-Yardsista. En muista miksi, mutta STX Finlandin historiasta[5] päätellen vitsailun aiheena saattoi olla joko Martin Saarikankaan megalomaanisen kuuloinen yritys pelastaa konkurssiin mennyt edellinen telakkansa tai sitten yksinkertaisesti firman hassu nimi.

No, samapa tuo. Jokatapauksessa Masa-Yards siis oli jo yritys pelastaa Suomessa perinteisesti laivat rakentaneet Wärtsilän ja Valmetin telakat. Muuten meni kivasti, mutta pian tuli ulkomaalainen firma ja osti paitsi Masan myös käytännössä kaikki muut suomalaiset telakat. Nyttemmin laivat rakentaa Suomessa STX Finland, joka on ylikansallisessa omistuksessa. Paitsi niitä hienoja risteilijöitä saksalaisille, ne rakentavat muuten myös meidän merivoimien laivat ja jäänsärkijät.[5]

No, nyt sitten viime vuonna ilmeisesti tämä telakka, joka on siis koko minun elämänaikani ollut erilaisissa yhtiöjärjestelyissä ja kriiseissä ja sulautunut toisten laivanrakentejien kanssa niin, ettei siinä kukaan perässä pysy, ajautui taas vaihteeksi taloudellisiin vaikeuksiin. Syystä, joita normaali ei oikein jaksa edes pohtia, Ranskan STX ja Suomen STX kilpailivat keskenään kuka saa rakentaa ihan todella ison laivan, ja Suomi hävisi, koska Ranskan valtio oli valmis antamaan konkurssin partaalla horjuvalle STX:lle lainarahaa ja Suomen ei. Sen jälkeen suomalaisilla ei ollutkaan mitään laivoja rakennettavanaan, ja koko telakkaa uhkasi konkurssi. [5]

Epäselväksi jää, miksi jo valmiiksi vaikeuksissa olevan STX:n kannattaa kilpailla itsensä kanssa oma telakkansa nurin, mutta koska olen normaali, en aio nyt edes yrittää ymmärtää sitä. Suomen kannalta ilmeisesti siis tilanne on se, että konkurssin partaalla horjuva laivanrakentaja ajattelee, että pääsee takaisin jaloilleen, jos vaan saa pari laivaa myytyä, mutta ei pysty pyörittämään toimintaa niiden laivojen rakentamisen ajan. Jostain pitäisi siis löytyä joku, joka olisi tarpeeksi hullu tilaamaan laivan telakalta, jolla ei oikein ole varaa rakentaa niitä. Tällaista hullua oli vaikea löytää, mutta kun valtio lupasi vähän avustaa niin että rakentaminen saadaan jollain lailla käyntiin, niin saksalaiset lähtivät mukaan leikkiin.

Koska valtion osuus tuli osittain innovaatiorahoista, ilmeisesti valtio toivoo, että telakka samalla pikkasen innovoisi sitä, että mitenkä tämä tilanne voitaisiin tulevaisuudessa välttää. Historian valossa sille onkin tarvetta.

Hömppämittari: 3/5. Sen voin ostaa ihan samantien, että olisihan se oikein kiva jos Suomessa edelleen rakennettaisiin laivoja (ks. kohta merivoimat ja jäänmurtajat). Sieltä telakalta jää myös aika iso määrä ihmisiä työttömäksi, jos se tipahtaa. Toisaalta jos telakkateollisuus on ollut kriisissä niin kauan kuin minä muistan seuranneeni uutisia, näinköhän se tällä innovaatiolla nousee? Mutta kokeillaan nyt sitten.

Mieheni ei osaa laittaa ruokaa, mitä teen?

Sarjassamme neuvoja, joita ei pyydetty, käsitellään tällä kertaa onnetonta vaimoa, jonka mies ei osaa laittaa ruokaa. En linkitä enkä suoraan siteeraa, koska keskustelu käytiin puolisuljetussa kohdassa internettiä, mutta henkilö oli siis lähdössä vanhempainvapaalta töihin ja jättämässä miehensä viettämään lasten kanssa isäkuukautta. Henkilöllä oli kuitenkin ongelma, nimittäin se, että miehestä ei ole kotona mitään apua, koska henkilöhän joutuu kuitenkin esimerkiksi laittamaan perheelle ruuat päiväksi. Eikä ollut ainoa! Henkilön avattua sanaisen arkkunsa, samasta ongelmasta kärsiviä sisaria ilmoittautui välittömästi tuskastelemaan miesten surkeutta kodinhoidollisissa asioissa.

Feministinen kuplani särkyi ja sen höttöinen onnela valui lumihankeen. Siis anteeksi, kuinka?

Hyvä henkilö:

1. Jos miehesi on yksin kotona ilman lapsia, kuoleeko hän nälkään? (Jos teet silloinkin hänelle ruuat valmiiksi, älä pliis kerro sitä minulle, pääni ei ehkä kestä.)
2. Jos miehesi on kotona hoitamassa lapsia, siihen duuniin kyllä kuuluu myös ruuan laittaminen niille lapsille. 
3. Jos miehesi ei osaa laittaa ruokaa, nyt onkin hyvä aika opetella. Et ole itsekään syntynyt keittokirja valmiiksi aivoihin ladattuna ja kauha kädessä. 
4. Jos miehesi ei suostu laittamaan ruokaa, vieköön lapset ravintolaan syömään.
5. Vaihtoehtoisesti hän voi myös ostaa ruokaa. Kaupasta saa esimerkiksi valmisperunamuusia, pakastevihanneksia, lihapullia, kalapuikkoja, pinaattilettuja ja monia muita ruokia.
6. Jos laitat perheelle ruuat miehesi ollessa kotona, koska mielestäsi lapsia ei pidä viedä ravintolaan syömään eikä heille saa syöttää valmisperunamuussia ja eineslettuja, vaan ainostaan pullantuoksuisen kotiäidin luomutuotteista omin kätösin askartelemaa tasapainoista aitoruokaa, niin relaa vähän ja hanki elämä. Lastesi tulevaisuuden kannalta on oleellista myös, että he näkevät, että kaikki aikuiset voivat huolehtia lapsista omatoimisesti. Asiaa tuskin on tutkittu, mutta en hämmästyisi, jos se olisi tasapainoista ruokaympyräruokaa tärkeämpääkin.

Kiitos ja näkemiin.

Kuuden kuukauden täysimetyssuositus ei perustu juuri mihinkään

WHO suosittelee täysimetystä kaikille vauvoille kaikissa maissa kuuden ensimmäisen elinkuukauden ajan[1]. Tähän perustuen Suomessakin on kannettu huolta siitä, että meillä imetetään "liian vähän"[2], huolimatta siitä, että THL:nkin mukaan WHO:n suositus "perustui imetyksen ripulitaudeilta suojaavaan vaikutukseen kehitysmaissa ja Valko-Venäjällä"[3]. Alunperin WHO:n suositusten ilmestyttyä Suomen lastenlääkäriliitto ottikin kannan, että Suomessa tulisi täysimettää vähintään 4, enintään 6 kuukautta, mutta sittemmin STM:n viralliset suositukset ovat Suomessakin asettuneet kuuden kuukauden täysimetyksen kannalle[3].

Vuonna 2011 Fewtrell ja kumppanit arvioivat British Medical Journalissa täysimetyssuosituksen pätevyyttä[4, maksumuuri]. Referoin seuraavaksi heitä.

Kirjoittajat korostavat ensinnäkin, että imetyksen suositteleminen yleensä ja kuuden kuukauden täysimetyssuositus ovat eri asioita. Kyse ei ole imetys vs korvike -ajatuksesta, vaan siitä kauanko imetyksestä on hyötyä missäkin olosuhteissa, ja koska muun ruuan antamisesta ei ole haittaa.
WHO:n suositus kuudesta kuukaudesta kaikissa oloissa perustuu yllättävän vähäiseen todistusaineistoon. Sen pohjana olleessa katsausartikkelissa käytiin läpi 16 tutkimusta, joista 7 oli tehty kehitysmaissa. Vain kaksi tutkimuksista oli tehty niin, että ihmisten imetystapoihin oli oikeasti yritetty vaikuttaa, sen sijaan että olisi vain verrattu niitä jotka joka tapauksessa imettivät tai eivät (jolloin mukaan tulee todella paljon sekoittavia tekijöitä). Nämä kaksi oli tehty Hondurasissa.

Tutkimuksissa todettiin hyötyjä täysimetyksestä (erityisesti infektiot, ja erityisesti vatsataudit, vähenivät), mutta myös riskejä (raudanpuute).  Sen jälkeisissä tutkimuksissa mm. USAssa ja Espanjassa on vahvistunut käsitys siitä, että imettäminen jonkin verran ehkäisee infektioita. Imetetyillä lapsilla oli vähemmän sairaalapäiviä mm. hengitystieinfektioiden ja vatsatautien takia. Joissain tutkimuksissa joissa on verrattu eri pituisia imetyskausia vaikutus havaittiin kuitenkin jo kolmen kuukauden rintaruokinnalla, eikä yksinomaisen rintaruokinnan jatkaminen pitempään lisännyt suojavaikutusta.

Länsimaissa tehdyissä tutkimuksissa ei ole havaittu, että 6 kk täysimetetyillä lapsilla esiintyisi ravintopuutoksia (esim. raudanpuuteanemiaa). Tutkimukset on kuitenkin tehty vain seuraamalla naisia, jotka joka tapauksessa päättivät imettää, ja 6 kk täysimetykseen päätyneitä oli mukana siksi vain vähän. On mahdollista, että niille vauvoille, joille puutoksia olisi kehittynyt, päädyttiin antamaan korviketta tai kiinteitä aikaisemmin, koska he vaikuttivat nälkäisiltä. Siksi ei voi pitää näiden perusteella varmana, että rintamaito riittäisi kaikille lapsille kuuteen kuukauteen asti.

Sinä aikana kun on neuvottu lykkäämään allergisoivien aineiden antamista vauvoille myöhäisemmäksi, allergioiden määrä länsimaissa on lisääntynyt. Toisaalta maissa, joissa neuvotaan antamaan maapähkinää yhtenä ensimmäisistä ruuista (esim. Israel), maapähkinäallergiaa esiintyy harvoin. Ruotsissa varhain alkavan keliakian esiintyvyys kasvoi niiden lasten kohdalla, joille suositeltiin viljojen aloittamista vasta kuuden kuukauden iässä ja laski taas kun suositus laskettiin neljään kuukauteen. Diabetes1-riskilapsilla tehdyissä tutkimuksissa keliakian esiintyvyys kasvoi jos viljoja alettiin antaa joko ennen kolmen kuukauden ikää tai kuuden kuukauden iän jälkeen. Vehnäallergian esiintyvyys neljävuotiaana oli tavallisinta niillä lapsilla, joille viljoja oli annettu ensimmäistä kertaa vasta puolen vuoden ikää myöhemmin.

PROBIT-tutkimuksessa, jossa on seurattu tuhansia lapsia vauvasta kouluikään, ei löydetty eroja kolme- ja kuusi kuukautta täysimetetyillä lapsilla verenpaineessa, älyllisessä suorituskyvyssä, atopian esiintymisessä, tai karieksessa, kun nämä olivat koulunaloitusiässä.

Kirjoittajat ovatkin sitä mieltä, ja tähän on helppo yhtyä, että kuuden kuukauden täysimetyssuositus perustuu liian heppoiseen tieteelliseen todistusaineistoon ja riskienarviointiin. Kirjoittajat huomauttavat myös, että on epätodennäköistä, että se ikä, jossa rintamaito lakkaa olemasta hyvä yksinomainen ravinnonlähde, olisi sama kaikille äiti/vauvapareille, vaan todennäköisesti se riippuu monista tekijöistä, kuten lapsen koko, aktiivisuus ja kehitysvauhti sekä äidin maidon määrä ja laatu.

Tieteellisen todistusaineiston perusteella voisi olla perusteltua suositella länsimaissa 3-4 kk täysimetystä, joka vaikuttaa suojaavan allergioilta, diabetekseltä ja keliakialta (ainakin sukuriskin omaavilla lapsilla). Ei ilmeisesti ole syytä välttää muiden ruoka-aineiden tarjoamista 4-6 kk iässä, ja on mahdollista joskin epätodennäköistä, että joidenkin lasten tapauksessa täysimetys ei riitä enää puolen vuoden iässä takamaan riittävää ravintoa, esimerkiksi raudansaantia.

Tämän ajatuksen valossa suomalaisten äitien imetystapojen muutos näyttäytyykin yllättäen varsin positiivisessa valossa[5]. Vuonna 1995 kolmen kuukauden iässä vauvoista oli haastatteluvuorokauden aikana saanut pelkästään äidinmaitoa 26 prosenttia (joka neljäs), vuonna 2010 jo 53 prosenttia (noin puolet) sai tyypillisenä päivänä pelkkää rintamaitoa. Ehkä imetyskeskustelussa olisikin syytä keskittyä tähän myönteiseen kehitykseen ja sen tukemiseen, eikä jankata jatkuvasti siitä, kuinka onnettoman huonosti suomalaiset äidit imettävät?

Hömppämittari: 3/5. Imetys vauvan elämän alkuvaiheessa on ilmeisen kiistatta hyvä asia. Kuuden kuukauden yksinomaiselle imetykselle länsimaissa ei kuitenkaan ole mitään perusteita.

(Tarkoitukseni oli alunperin julkaista tämä vasta muutaman viikon päästä, normaalissa julkaisujärjestyksessäni perjantaina. Kaveri kuitenkin tarvitsi referenssiksi, joten menköön nyt samantien. Jään odottelemaan imetysintoilijoiden lynkkauspartiota. Hesarin mielipidepalstalla on ennenkin kritisoitu jopa alan professoria siitä, että ei saa levittää tutkimustietoa siitä, että imetys puolen vuoden ikään ei ehkä olekaan niin tärkeää, koska se saattaa vähentää ihmisten intoa imettää puolen vuoden ikään. {{citation needed, koska en jaksa murtautua maksumuurin läpi}})

Orgaanista rikkiä

Pakko jakaa tämä teidän kanssa, koska on niin kipeetä kamaa. Tarina alkaa siitä, että minulla, 40-vuotiaalla perusterveellä naisella, on ukkovarpaan nivelessä tyypilliset kihtioireet. Mainitsin tästä tuolla toisaalla internetissä, jossa minulle suositeltiin - tottakai ilman yhtäkään tarkentavaa kysymystä - MSM-nimistä "luonnontuotetta" korjaamaan se nivel.

Googlasin, ja tämähän on aivan käsittämättömän hienoa kamaa. Mainosmies toteaa siitä muun muassa näin[1]:

Elintärkeä MSM eli orgaaninen rikki.

Orgaaninen rikki! Heti ensimmäisessä lauseessa kirjoittaja pistää romukoppaan kaiken peruskoulussa kemiasta oppimansa. Kerrataan: Orgaaninen kemia tutkii ja vertailee hiiliyhdisteiden rakenteita ja ominaisuuksia [2]. Rikki taas on alkuaine [3]. Määritelmällisesti siis rikki ei nyt todellakaan ole orgaanista. Mutta okei, okei, ollaan reiluja ja tulkitaan, että kirjoittaja yritti sanoa "orgaaninen rikkiyhdiste". Eteenpäin!

Orgaaninen rikki on kehon ja luonnon oma rikki, jota on kasveissa ja meissä itsessämme. MSM on ihmiselle elintärkeä ravintorikki, jota ilman emme voi tuottaa hyviä, terveitä soluja. Rikki on neljänneksi yleisin makromineraali äidinmaidossa ja prosentuaalisesti kolmanneksi yleisin mineraali elimistön kokonaispainosta.

Kehon ja luonnon oma rikki. Toisin kuin se kaikki muu rikkialkuaine maailmassa, joka ei kuulu luontoon, vaan on valmistettu tehtaassa... ei kun, hetkinen. Mikäs se alkuaineen määritelmä taas olikaan? (Saatte googlata itse, jos ette muista.) "Makromineraali" lienee käännösvirhe, jolla tarkoitetaan "makrokivennäistä". Kivennäisaineet ovat ravinnosta saatavia ihmisen tarvitsemia alkuaineita, ja makrokivennäisaineet näistä niitä, joita tarvitaan eniten [4]. (Kivennäisaine on englanniksi "dietary mineral", mutta suomeksi mineraalit kuuluvat geologian alaan.)

Rikki todellakin on tärkeä aine elimistössä, siinä kirjoittaja on oikeassa[5]. Rikkiä on kuitenkin normaalissa ruokavaliossa runsaasti, sillä sitä on käytännössä kaikissa proteiineissa[6]. Terveyskirjasto ei edes mainitse rikin saantia vitamiini- ja kivennäisaineartikkelissaan[7], mikä johtunee siitä, että rikinpuutos on länsimaissa käytännössä tuntematon tila[8]. Eipä sillä, vaikka rikistä olisikin pulaa, MSM ei ehkä sitä pulaa ratkaisisi, sillä ainakin joillain nisäkkäillä näyttää siltä, että MSM:n rikki menee suoraan pissaan[9].

MSM syntyy valtameressä, jossa planktonit vapauttavat rikkiyhdisteitä meriveteen. Sieltä ne, käytyään läpi monimutkaisia muuntumisvaiheita, haihtuvat ilmaan ja muuntuvat ultraviolettisäteilyn ja otsonin vaikutuksesta MSM:ksi ja palaavat sateen mukana maahan, jossa ne mineralisoituvat kasveille sopivaan muotoon ja yhdistyvät osaksi kasvisolukkoa, mm. puun ligniiniksi josta se sitten erilaisten tuotannollisten prosessien avulla vapautetaan meille sopivaan jauhemaiseen muotoon.

Anteeksi, mutta nyt en pysty enää. Tämähän on kuin jostain yläasteen kemian kokeesta, jossa yritetään tajunnanvirralla vakuuttaa opettaja siitä, että koealue on luettu, vaikka mitään ei olekaan ymmärretty. (Ei sillä, että tietenkään itse olisin turvautunut moiseen. Ainakaan kemiassa.) Siirrytään suoraan sinne varsinaiseen asiaan, eli että kannattaako sitä MSM:ää syödä, jos on varvas kipeä.

Luottolähteistäni Quackwatch on melko tiukasti sitä mieltä, että ei[8]. Ylläsiteerattu mainosmies siteeraa "lääkäreitä Herschler ja Jacob" MSM:n terveysvaikutusten löytäjänä. PubMed[10] ei kuitenkaan löydä ainuttakaan tieteellistä julkaisua kyseisennimisiltä tohtoreilta koskien kyseistä yhdistettä, joten se siitä. Ylipäätään MSM:ää koskien löytyy ainakin yksi hyvä review-artikkeli, vuodelta 2011[11], jossa johtopäätöksissä todetaan, että todisteita on niukasti, mutta aine saattaa ehkä mahdollisesti joissain olosuhteissa olla parempi kuin placebo lievän tai keskivaikean polven artriittikivun hoidossa. Siis nimenomaan kivun - varsinaista tulehduksen paranemista ei todettu. MSM:ää koskevia tutkimuksia oli mukana kuitenkin vain kaksi ja molemmissa oli vakavia metodologisia ongelmia, joten jo nuo johtopäätökset ovat kovin optimistisia. Uudempia kunnolla sokotettuja kliinisiä kokeita ei löydy, eikä myöskään yhtään tutkimusta, jossa olisi käsitelty nivelrikon sijaan nivelkipuja yleensä.

MSM:ää markkinoidaan myös kaiken mahdollisen muun hoitoon:

Lääkärit Herschler ja Jacob ovat havainneet, että lisäravinteena MSM voi estää tai poistaa monia hyvinvointiin liittyviä tiloja kuten allergioita, astmaa, keuhkopöhöä, kehkojen vajaatoimintaa, niveltulehdusta, päänsärkyjä, iho-, ruoansulatus- ja vatsaongelmia, fibromyalgiaa, selkäkipuja, hermovauriota, jne.

Herschler tai Jabob eivät siis, kuten todettua, ole julkaisseet koskaan yhtään mitään tieteellistä MSM:ää koskien. Ainoa "kliininen koe" asiaa sivuten PubMedissä käsitteli heinänuhaa. Siihen osallistui 55 potilasta eikä yhtään kontrollia[12]. Suomeksi siis: mitään koetta ei tehty. Muita sairauksia ei ilmeisesti ole edes tutkittu tai jos on, tulokset ovat olleet niin noloja, ettei niitä ole kehdattu julkistaa.

Hömppämittari: 5/5. Käsittämätöntä pseudotieteellistä siansaksaa perusteluissa, yltiöpäisiä väitteitä siitä miten aine parantaa ihan kaiken, suoranaista valehtelua olemattomista tutkimushavainnoista. En taida ihan heti maksaa kenellekään näistä napeista, enkä suosittele sitä kenellekään muullekaan

PS. Se "luonnontuote" valmistetaan kemiallisesti tehtaassa[13]. Niin, ja älkää ihmetelkö, jos tuota ensimmäistä viitettäni ei enää löydy kun tätä luette. Valitin niistä kuluttajavirastoon.
PPS. Mainosmies näyttää onnistuneen ujuttamaan mainoksensa myös Suomen nivelyhdistyksen sivuille[14]. Sitä onkin sitten hyvä Internet-keskustelussa siteerata Nivelyhdistyksen suosituksena kyseiselle valmisteelle[15]. Anonyyminä ja takuulla puolueettomasti.

Imetys ja sukupuolten tasa-arvo

Oletetaan nyt huvin vuoksi, että suomalaisvauvojen terveydelle on erityisen oleellista, että heitä täysimetetään kuusi kuukautta, kuten WHO:n ravitsemussuositus[1] suosittelee. Tämähän ei nyt itse asiassa todennäköisesti pidä paikkaansa, mutta siitä sitten erikseen joku toinen kerta.

Jos näin on, sillä on kauaskantoisia vaikutuksia. Kuuden kuukauden täysimetys sitoo vauvaa imettävän henkilön vauvaan kuuden kuukauden ajaksi lähes ympärivuorokautisesti. Taukoja voi toki pitää, mutta on varsin tavallista, että vauvat syövät 3 tunnin välein päiväsaikaan. Rintaruokitut lapset heräävät myös öisin keskimäärin useammin kuin korviketta syövät[2].

Tasa-arvon kannalta täysimetyssuositus on ongelmallinen. Se on suositus, joka aivan selvästi tarkoittaa, että pienen vauvan käytettävissä on muutaman tunnin pituisia poistumisia lukuunottamatta kuuden kuukauden ajan oltava imettävä nainen, ja että senkin jälkeen vielä toiset kuusi kuukautta pitäisi jatkaa osittaisimetystä niin, että kokopäivätyö vaatisi järjestelyjä. Koska Suomessa ei enää ole imettäjien ammattikuntaa, suositus siis käytännössä sanoo, että äidin paikka on ensimmäisen vuoden, tai vähintäänkin puolen vuoden, ajan kotona.

Tilanne on siis se, että samaan aikaan kun yhteiskunnan tukijärjestelyissä pyritään koko ajan kohti tasa-arvoisempia ratkaisuja, esimerkiksi yrittämällä kannustaa isiä käyttämään enemmän vanhempainvapaita, terveyssuosituksilla sabotoidaan tätä työtä painostamalla vanhempia valitsemaan täysimetys. Tai jos asian haluaa nähdä toisinpäin (minä en halua), tasa-arvopyrkimyksillä sabotoidaan äitien omistautumista täysimetykselle.

Voi olla, että tässä nyt vaan on kohta, jossa vanhemmat eivät voi olla tasa-arvoisia. Tai voi olla, että täytyisi miettiä, ovatko täysimetyksestä saadut hyödyt sittenkään niin tärkeitä, että niiden takia kannattaa vetää vessasta alas pienten vauvojen isien tasa-arvoisen vanhemmuuden eteen tehty työ. Ristiriita tässä nyt kuitenkin on, ja jostain syystä ristiriita, josta ei kai keskustella juuri lainkaan.

(On toki mahdollista, että äiti menee töihin ja pumppaa rinnoistaan äidinmaitoa, jonka isä sitten syöttää pullosta lapselle äidin poissaollessa. Tätä suosittelee ratkaisuksi ainoastaan henkilö, joka joko ei ole koskaan imettänyt tai omistaa tissit mallia teollisuusmeijeri. Normaalin naisen järki ei sellaista pumppailushowta kestä - helpompi on pistää mies töihin ja jäädä itse kotiin.)