Käytin sitten tämän työpäivän puhumalla koulukiusaamisesta netissä

Tänään olisi tutkijana pitänyt tehdä kaikenlaista muuta, mutta sen sijaan tehdyn lakiesityksen ja sen saaman julkisuuden vuoksi keskustelin koulukiusaamisesta netissä. Tässä muutamia katkelmia siitä, koottuna. Nämä ajatuksen perustuvat lukemaani kirjallisuuteen ja kokemaani todellisuuteen potilastyössä psykiatriseen hoitoon päätyneiden ala-asteikäiseten kiusaajien ja kiusattujen kanssa (ja itse koululaisena tietysti myös).

Onko oikein, että kiusattu lapsi joutuu vaihtamaan koulua, mutta kiusaaja ei?

Ensinnäkin kiusaajia siirretään jo nyt toisiin ryhmiin ja kouluihin. Lastenpsykiatrian poliklinikalta nähden ei ole mitenkään tavatonta, että jatkuvasti käytösongelmissa oleva lapsi siirretään toiseen ryhmään, toiseen kouluun tai erityisluokalle. Yleensä tätä ei esitetä sanktiona, vaan keinona auttaa kiusaajaa oppimaan parempia tapoja (ja hyvä niin!). Lakimuutosta sellaiseen ei siis tähän ainakaan aina tarvita. (En ole perehtynyt lakiesitykseen tarkemmin. Siinä todennäköisesti on muita tarpeellisia asioita, kun se on saanut eduskunnassa niin selvää kannatusta. En siis ota kantaa lakiesitykseen, ainoastaan siirtymisasiaan.)

Yleisesti, josko lähdettäisiin siitä, että ihan tapauskohtaisesti katsottaisiin kuka siirtyy vai siirtyykö kukaan? Ei voida nimittäin myöskään lähteä siitä, että ihmisen on pakko mennä takaisin paikkaan, jossa on tullut pahoinpidellyksi ja haukutuksi vuosia. Ei aikuiselta missään nimessä edellytettäisi paluuta rikospaikalle, jos siitä saa PTSD-tyyppisiä oireita, mutta lapsilta edellytetään ihan jatkuvasti. "Sehän on selvitetty jo ja kiusaajakin on siirtynyt muualle, meet nyt vaan reippaasti!"

Paras idea on, jos lähtökohtaisesti ei siirretä ketään ja asioihin puututaan sen sijaan suoraan ja kiusaaminen lopetetaan. Valitettavasti turhan usein kuitenkin tiukka asenne, että asiat on selvitettävä, johtaa siihen, että käytännössä kielletään väkivallan uhria poistumasta väkivaltatilanteesta (fyysisestä tai psyykkisestä). Se on katastrofi jota en todellakaan haluaisi enää kertaakaan joutua seuraamaan vierestä. (Tiedän myös, että ammattini vuoksi toiveeni ei tässä toteudu.)

Jos itse saisin muuttaa jotain tässä suhteessa perusopetuslaissa, säätäisin lapsille oikeuden kieltäytyä menemästä kouluun, jossa niitä kiusataan, ja kouluille velvollisuuden järjestää lapsen opetus kotona silloin kun lapsi käyttää tätä oikeuttaan.

Kiusaustilanteissa tällä hetkellä koulumme nimittäin varsin usein opettavat lapsille (uhreille, tekijöille ja sivustakatsojille), että kiusaamistilanteisiin on pakko mennä, jos se tilanne on välttämätöntä elämään kuuluvaa toimintaa. Se on minusta äärimmäisen vaarallinen opetus. Todisteita minulla ei mistään korrelaatioista tietenkään ole, mutta olen silti melko varma, että se ei voi olla vaikuttamatta myöhemmällä iällä esimerkiksi siihen, kuinka valmiita ihmiset ovat sietämään esimerkiksi perheväkivaltaa, työpaikkakiusaamista, tai asiatonta käytöstä esimiehiltään.

Jokaisen oikeus kieltäytyä menemästä tilanteisiin jossa oma fyysistä tai psyykistä koskemattomuutta loukataan pitäisi olla minusta päivänselvä asia. Kouluissa tällä hetkellä ei ole.

Miten kiusattua lasta voidaan auttaa olemaan ajautumatta uudestaan kiusatun rooliin, jos hän vaihtaa ryhmää tai koulua?

Se on tosi vaikea kysymys, eikä siihen ole mitään yleisluontoista vastausta.

Yksi mikä sitä komplisoi on se, että ilmeisesti on niin, että jos aikuiset olettaa, että jostakusta tulee helposti kiusattu, se on itseään toteuttava ennuste (aikuisten oletukset siirtyy älyttömän herkästi lapsiin, vaikka niitä ei lausuttaisi ääneen). Aikuisten pitäisi siis samaan aikaan pystyä auttamaan lasta niin ettei se joutuisi uhrin rooliin, mutta olla olettamatta, että se saattaa joutua. Öö joo ei ehkä onnistu.

Hyviä kokemuksia on käsittääkseni saatu joskus siitä, että jos uudessa koulussa huomataan pieniäkään viitteitä siitä, että lapsi ei ole ryhmäytymässä, luokkakavereille (tai valitulle joukolle niistä) kerrotaan ihan avoimesti, että siirtyminen johtuu siitä, että siirtyjällä on ollut edellisessä koulussa todella kamalaa. Ja että jos se reagoi omituisesti (suuttuu hipaisustakin, lukee ystävällistä heittoa kiusaamiseksi ja vastaa ilkeästi) se johtuu siitä, että se pelkää, että te aiotte aloittaa samanlaisen menon. Ja rekrytoidaan lapset olemaan siis ekstrakilttejä ja antamaan kiusatulle korjaavia kokemuksia, ihan avoimesti kertoen mikä sen homman tarkoitus on. (Useimmat lapset mielellään auttaa muita.)

Kiusattua lasta ei mielestäni saisi siirtää sellaiseen uuteen ryhmään, jossa on tai edes on aikaisemmin ollut kiusaamisilmiöitä. Uhrin rooliin helposti asettuva, muita vihamielisiksi tulkitseva helposti herättää sitten sen kiusaajan roolin siinä aikaisemmin olleissa, vaikka homma olisi jo kertaalleen saatu poikki, ja molempien käsitys itsestään vääristyy entisestään. Pitäisi pyrkiä valitsemaan poikkeuksellisen prososiaalinen ryhmä, jossa kaikki otetaan helposti mukaan. Tässä mennään usein metsään ja laitetaan kiusattu lapsi ryhmään, jossa on joku toinenkin yksinäinen syrjityksi tullut ajatuksella, että nehän voi sitte olla kavereita. Tämä vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän ei voi olla oikeasti osa ryhmää vaan pitää valita kaverinsa muista "epäonnistuneista" yksilöistä joita oikea ryhmä "saa" pilkata.

Aikuisten pitää samoin muistaa se, että uhrikokemukset johtaa siihen, että yksilö ylitulkitsee muiden aloitteita pahantahtoisiksi tai vilpillisiksi. Joskus me aikuiset ajatellaan helposti, että lapsi tulee kiusatuksi, koska "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan", ja jos koko ajan on vihamielinen muille niin saa samaa vastaan. Silloin voi käydä niin, että unohtuu, että kiusatun lapsen tapauksessa oletus siitä, että muut on vihamielisiä voi olla täysin realistinen siihen astisten kokemusten valossa, eikä ole kohtuullista odottaa muunlaista suhtatumista ennen kuin on luotu ympäristö, jossa ollaan (poikkeuksellisen) ystävällisiä.

Joskus lapsi tulee kiusatuksi koska häneltä puutuu tiettyjä sosiaalisia taitoja tai koska hän ihan oikeasti on jollain lailla "outo". Sosiaalisia taitoja voi harjoitella. Tämän puheeksiotossa lapsen itsensä kanssa pitää olla todella varovainen, koska lapset äärimmäisen helposti tulkitsee asioita binäärisesti ja vetää sellaisesta johtopäätöksen, että sua saakin kiusata kun oot tommonen. Joskus toimii kun asia esitetään niin, että nyt kun oot siirtymässä, niin siellä sä meet ihan uuteen ryhmään, haluaisitko sä sitä harjoitella jotain kikkoja joilla saa nopeammin kavereita. Tms. Aikuisten pitää taas tietysti koko ajan muistaa, että ei ole olemassa sellaisia lapsia, joita saa kiusata, samalla kun tiedostavat mitkä ne syyt ovat jotka altistavat tätä lasta kiusaamiselle. (Helppoo on! Perin.) Kiusatulta lapselta puuttuvia sosiaalisia taitoja tai tämän häiritseviä ominaisuuksia ei mielestäni tule ottaa puheeksi (lapsen kanssa tai kuullen, siis), jos ei ole samantien tarjota apua niiden harjoittamiseksi. Silloin nimittäin juuri tulee vahingossa "sanoneeksi", että sä kun oot tommonen eikä sille ny mitään voi.

Sitten on semmonen seikka, että kaikista lapsista ei oikeasti ole yhtä helppoa pitää. Jotkut lapset jotka tekee aika ikäviäkin juttuja on aikuisista usein mukavia tyyppejä, ja joskus aikuiset ihan oikeasti kokee uhrin sellaiseksi, että tekee itsekin välillä mieli nälviä tai tönäistä, kun se on niin kamalan hankala. Tän myöntäminen on kasvatusammattilaisille joskus vaikeeta. Kuitenkin "kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen" ja oma puolueellisuutensa olisi hyvä hahmottaa näissä. Ehkä auttaa, jos opettaja pyrkii olemaan vähän ylimääräisen kiltti ja joskus ehkä lepsukin niille, joista ei pidä, ja vaatia vähän enemmän asiallista käytöstä niiltä, joiden "temput" lähinnä hymyilyttää eikä ärsytä. Silloin molemmat ohjautuu lähemmäs samankaltaisuutta...

Puheeksiotto lapsiryhmässä herätti jännitystä.
Kiusaaminen on ryhmäilmiö. Siinä on aina paitsi tietty kiusaaja ja kiusattu myös mukanakiusaajat ja hiljaiset sivustakatsojat. Heidän roolinsa on aivan avainasemassa; he voivat käytännössä päättää jatkuuko kiusaaminen vai lopetetaanko se. Silloinkin, kun tietty kiusaaja voidaan nimetä ja identifioida, kiusattu usein kokee, että "kaikki kiusaavat", koska kukaan ei puutu kiusaajan tekemisiin. Ajatus, että kiusaamisilmiöt voitaisiin lopettaa puuttumalla vain kiusaajaan ja kiusattuun, eikä siihen miten ryhmä sallii kiusaamisen, on täysin utopistista. Moni sivustakatsoja tai mukanakiusaaja myös kärsii vääryyden näkemisestä tai siitä, että on ikään kuin "pakotettu" asemansa vuoksi osallistumaan sellaiseen.

Kiusaamisen puheeksiottoon lapsiryhmässä pätee muuten sama kuin ylipäätään melkein aina vaikeiden asioiden puheeksiottoon lasten kanssa: oikeasti ne lapset tietää jo, että se vaikea asia on olemassa. Lapsille "kertomisen" vaikeus on aikuisen päässä ja johtuu aikuisen estoista ja siitä että aikuinen toivoo (realiteettien vastaisesti) että lasten ei tarvitsisi tietää tällaisista eikä kantaa niistä huolta tai vastuuta.


Olemalla ottamatta asiaa puheeksi ja rekrytoimatta ryhmää auttamaan aikuinen antaa signaalin, että ihmisten kuuluu teeskennellä, että heidän ryhmässä havaitsemansa vääryys ei koske heitä tai ole heidän asiansa.

Sekin on vaarallinen opetus, erityisesti nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä.

Tein neljäsluokkalaisen kotitehtävän

Sain käsiini (Mediakasvattajien verkoston kautta) neljäsluokkalaisten internet-aiheiset kotitehtävät. Läksyksi oli annettu oheiset väittämät sekä kaavake, johon piti kirjata oma netin käyttönsä neljän päivän ajan. Tehtävänanto oli muotoiltu sillä tavalla, että neljäsluokkalaiset eivät uskaltaneet täyttää seurantaa rehellisesti, vaan täyttelivät tavalla, jonka halusivat aikuisen kuulevan. (Ruutuaikakyselyjen tavallinen ongelma tämä, ilmeisesti.)

Tässä omat vastaukseni tehtäviin.

Pohdi seuraavia väittämiä yksin tai parisi kanssa. Merkitse, oletko samaa mieltä (S) vai eri mieltä (E). Perustele mielipiteesi.

Alle 12-vuotias on liian nuori omistamaan kännykän, jolla pääsee vapaasti internetiin, koska siellä on niin paljon pelottavia asioita.

E. 12-vuotias tarvitsee internetkännykkää esimerkiksi yhteydenpitoon. Tekstarit ja puhelut tulevat kalliimmaksi kuin WhatsApp ym somevälineet. Myös bussiaikataulut, kartat ym ovat enevästi kätevimmin käytettävissä netissä. 12-vuotias on riittävän vanha, jotta hän osaa keskustella sallittujen paikkojen rajoista vanhempiensa kanssa, niin Internetissä kuin livenäkin.

Puoli tuntia internetin käyttöä päivässä on sopiva määrä neljäs- ja viidesluokkalaiselle.

E. Neljäs- ja viidesluokkalaiset osaavat jo käyttää Internettiä monipuolisesti, esim. yhteydenpitoon kavereiden ja vanhempien kanssa, bussiaikataulujen ja säätiedotusten tarkistamiseen, tiedonhakuun. Puolen tunnin keinotekoinen, kategorinen rajoitus ei ole asiallinen tapa rajoittaa kenenkään netinkäyttöä. (Puolen tunnin rajoitus esimerkiksi hömppävideoiden katselulle päivässä saattaa olla järkevä.)

Internetissä pitää olla hyvin varovainen, koska siellä on paljon väärää tietoa ja myös epärehellisiä ihmisiä. 

S/E. Internetissä, kuten maailmassa yleensäkin, pitää toki muistaa, että kaikki kirjoitettu ei ole totta eivätkä kaikki ihmiset hyväntahtoisia. Ihan tavallinen maalaisjärkinen varovaisuus kuitenkin riittää.

Vanhempien on vaikea valvoa, noudattavatko lapset heille annettuja ohjeita internetin käytöstä.

S. Vanhempien on tosiaan jo ala-asteikäistenkin kanssa vaikea valvoa lasten tapoja ylipäätään. Esimerkiksi voi olla vaikea tietää, sortuuko oma lapsi koulumatkalla tai internetissä kiusaamaan muita. On tärkeää, että aikuisilla ja lapsilla on arkisissa asioissa hyvät keskusteluyhteydet, niin että lapset uskaltavat kertoa, jos näkevät tai kokevat jossain (netissä tai livenä) jotain pelottavaa tai tekevät jotain kiellettyä.

Lapset tekevät internetissä paljon sellaisia asioita, joista vanhemmat eivät tiedä. 

S. Lapset ylipäätään tekevät paljon sellaisia asioita, joista vanhemmat eivät tiedä. Vanhempien ei enää kouluikäisten kohdalla tarvitsekaan tietää ihan kaikesta. Tärkeintä on, että lapset kuuntelevat vanhempia, kun nämä kertovat mikä on vaarallista, ja kertovat itse aikuiselle kun jokin painaa mieltä.

Seurannan aion valitettavasti suorittaa muistelemalla takaperin.

PE: Aamulla bussiaikataulun ja säätiedotuksen katsominen ja YLEn uutisotsikot sekä Facebook, osin aamukahvia juodessa ja loput bussissa. Nibblersin peluuta kun lukeminen loppui. Yhteensä n. 1,5 tuntia. Töissä 7,5 tuntia, tästä lounasta lukuunottamatta koko ajan internet auki, käytössä lähinnä Terveysportti-palvelu (ammattilaisille tarkoitettu tiedonhakupalvelu jossa mm. lääkevalmisteiden tietoja, sairauksien diagnostiikka- ja hoitosuosituksia sekä ICD-10 tautiluokituksen koodit) sekä Oppiportti, josta luin psykiatrian oppikirjaa (olen vasta aloittanut työpätkän eikä paperitöitä ole vielä kertynyt paljoakaan, joten ehdin lukea). Sivussa myös Facebook. Chat-viestejä äidilleni, joka oli menossa hakemaan lapsiani päiväkodista. Sairaskertomusjärjestelmäkin on toki verkossa vaikkei julkisessa internetissä olekaan. Jos sekin lasketaan, työajasta ehkä 4-5 tuntia netissä. Illalla katsoin lasten kanssa piirrettyjä Areenasta ehkä n. 45 minuuttia ja selailin vielä sitä Facebookia. Kokonaisaika vuorokaudessa n. 10 tuntia, ehkä 6-7 jos sairaskertomusjärjestelmää ei katsota internetiksi.

LA: Aamulla uutisotsikot ja FB, ehkä n. 0,5 tuntia. Viestittelyä äidille koskien kompostia ja puutarhapalstaa. Lasten ollessa tanssitunnilla luin sähkökirjaa noin tunnin, lasketaanko se? (Se on netissä kiinni, mutta kirja on ladattuna paikalliselle laitteelle.) Samalla viestittelyä miehelle, joka oli käyttämässä kissaa eläinlääkärillä (kissa voi hyvin, kiitos kysymästä), eli ehkä lasketaan. Postista tuli viesti, että paketti on saapunut. Käytiin hakemassa se, jolloin toki pakettiautomaatin numero piti myös siitä viestistä katsoa. Kävin kaupassa ja katsoin siis myös kauppalistaa Google Keepistä. Kotona avasin Postin tuoman uuden lautapelin, otin siitä kuvia Facebookiin ja kyselin kavereita kylään pelaamaan. Pelin aikana otin lisää kuvia. Kokonaisaika vuorokaudessa varmaan luokkaa 4 tuntia.

SU: Aamulla sama meininki, hidas aamu joten uutisiin ja someen meni pidempään, varmaan 1,5 tuntia. Ruokaa laittaessa kuuntelin Audiblesta äänikirjaa, n. tunti. Katsoin Googlemapsista miten päästään lapsen kaverisynttäreille ja käytin sitä ajomatkan ajan navigaattorina, n. 20 minuuttia. Takaisin ajaessa lisää sitä äänikirjaa, sama matka. Iltapäivällä piti siivota ja vaihtaa akvaarioon vesiä, joten äänikirja vaan jatkui, Audiblen mukaan yhteensä yli 5 tuntia sunnuntaina! Illalla vaihdoin paperikirjaan, joten siitä ei enää tule kai tunteja. (Vähän vaikee tämä nyt kyllä kun kirjanluvun tunnit riippuu siitä, mikä laite.) Katsoin pikaisesti sähköpostit, että onko siellä mitään mihin on pakko reagoida ennen tiistaita. Kokonaisaika varmaan jotain 8-9 tuntia jos kaikki lasketaan.

MA: Aamu ja duuni kuten pe, paitsi vähemmän chattiviestejä äidille ja enemmän käytännön asioista henkilölle, joka järjestää minua puhumaan koulullensa marraskuussa. Kirjana Oppiportin sijaan huoneesta löytynyt Päihdepsykiatria, joten opiskelusta työaikana ei nyt tule tunteja. Lasten katsoessa piirrettyjä (Areenasta) lueskelin itse vieressä kännykästä Facebookia ja pelasin Nibblersiä. Kokonaisaika 8-9 h, kolmisen tuntia vähemmän jos sairaskertomuksia ei lasketa.

Saisinkohan täydet?

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!
Haastattelu- ja esitelmäpyynnöt osoitteella jaana.wessman@iki.fi.