Sivut

17.5.2013

Ajatuksia Äitikortista

"Äitikortti: Kirjoituksia lisääntymisestä" on Anu Silfverbergin kirja raskaudesta, vauvan saannista ja pienen vauvan vanhemmuudesta. Tilasin kirjan kirjastosta heti kun se alkoi saada julkisuutta, sillä arvioiden perusteella Silfverbergin tuskastuminen äitiyden hartaisiin harrastajiin ja kestovaippojen käytön tekemiseen elämäntavaksi alkoi kovasti kuulostaa omilta fiiliksiltäni.

Tältä osin minut palkittiinkin. Silfverberg kritisoi varsin napakasti ja aiheesta sitä, että vaikkapa kantoliinan käytöstä tehdään elämäntapaa jossa muille vaihtoehdoille ei enää ole tilaa ja jossa niitä aletaan jopa pitää jollain epämääräisellä tavalla haitallisina. Siis ei tietenkään yleisesti, koska "kaikkihan tekevät omat valintansa", mutta "kantoliinailijan" omalla kohdalla, koska "minä uskon, että meidän vauvalle tämä on oikeasti hyödyllistä". Ei tarvitse kovin montaa äitiyteen hurahtanutta tuntea, että kyseinen puhetapa on tullut tutuksi. Sen tietynlainen valheellisuus on aina vaivannut minua ja myönnän, että nauroin ääneen kun Silfverberg vertasi sitä kiihkouskovaisen valheelliseen hymyyn tämän väittäessä rakastavansa syntistä, mutta vihaavansa tämän syntiä. Imetystukipalstojen kertomusten kulttiluonteen tunnistan myös: tarinoissa tosiaan toistuu sama eksymisen, etsimisen, löytämisen ja kilvoittelun kautta voittoon pääsyn teema.

Esseistä se, jonka mielellään saisivat lukea kaikki, on "Työt ja naisten työt". Pidän itseäni feministinä, mutta silti tajusin vasta kun Silfverberg rautalankaa väänsi, että kotona normaalissa elämässä tehtävien asioiden määrittely "kotiäidin työksi" jolle pitäisi maksaa palkkaa ainakin ajatusleikin tasolla on itse asiassa aika pelottavaa ja keskustelu asiasta erittäin sukupuolittunutta. Vanhempainvapaat pidän mielelläni, mutta en katso, että kun olen elänyt lasteni kanssa kotona osan edellisistä vuosista, olen ollut "töissä kotona". Olen ollut perheen kanssa vapaalla. Ja kuten Silfverberg toteaa, on skandaali, että näistä vapaista käyttävät miehet ainoastaan kuusi prosenttia.

Feminismin ja hurahtamisenvastaisuuden teemat kulkevat kirjan läpi kauttaaltaan ja tekevät sen muutenkin lukemisen arvoiseksi. Kokonaisuutena Silfverbergin kokoelma jää kuitenkin ehkä hieman hajanaiseksi. Huolimatta ääneenlausutustakin pyrkimyksestä kytkeä henkilökohtaista yhteiskunnalliseen suuri osa kirjasta kuitenkin käsittelee sitä henkilökohtaista. Silfverbergin omat synnytykset, imetyskokemukset, vauvan nukuttamiset ja niin pois päin käydään läpi ei vain lyhyenä taustoittavana mainintana vaan varsin yksityiskohtaisina kertomuksina. Ja ne yksityiskohdat, ollakseni ikävä ihminen, eivät kiinnosta minua tippaakaan. Yhteiskuntatieteiljöitä ja muita ilmiöiden asiantuntijoita haastatellessaan kirja on parhaimmillaan, mutta niitä osuuksia on loppujen lopuksi aika vähän.

Jännänä yksityiskohtana todettakoon, että vaikka Silfverberg kirjassaan huomauttaa, että on erikoista, että kun puhutaan vanhemmuudesta tai lapsen parhaasta, puhutaan käytännössä melkein aina vauvoista tai alle kolmevuotiaista, kirjan takakansitekstissä mainostetaan sitä "kirjana vanhemmuudesta". Sitä se ei missään tapauksessa ole. Alaotsikon "lisääntymisestä" on paljon paremmin kohdallaan. Kirja kattaa raskaaksitulon yrityksen, odottamisen, synnytyksen, ja vauvan hoidon. Varsinaista jo puhuvan ja kävelevän lapsen vanhemmuutta siinä ei edes sivuta.

Koska Silfverbergkin lopussa sortuu jakamaan omat tärkeät neuvonsa uuden vauvan vanhemmille, todettuaan ensin, että neuvoja on maailma pullollaan, teen itse lopuksi saman. Tohtori Wessmanin neljä tärkeintä neuvoa pikkuvauvojen vanhemmille:
  1. Älä usko ketään, joka väittää tietävänsä miltä vauvasta tuntuu tai mitä se ajattelee. Vauva ei tiedä olevansa äidistä erillinen? Vauva on kauhuissaan jos joutuu olemaan rattaissa kasvot menosuuntaan? Vauva tuntee turvallisuutta kun se kapaloidaan, koska se ajattelee olevansa kohdussa? Mistä hitosta tällaisia voi muka tietää? Yhden tietää vauvan olosta: siitä lähtee äänimerkki, kun sen ei ole hyvä olla. Jos äänimerkkiä ei kuulu ja se ei johdu vakavasta sairaudesta, vauvalla on mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihan jees.
  2. Älä usko ketään, joka väittää, että lapselle on pitkäaikaisia seuraamuksia siitä, että se silloin tällöin joutuu itkemään ennen kuin sen tarpeisiin vastataan. Mikään tutkimus tai arkikokemus ei puhu tämän käsityksen puolesta. 
  3. Elä lasten kanssa, älä lapsia varten.
  4. Luojan tähden säästä kanssaihmiset siltä, että pyytämättä perustelet heille syvällisesti, miksi sinulla on / ei ole kantoliinaa, täysimetystä, merkkirattaita, kestovaippoja, perhepetiä, tai yhtään mitään muutakaan. Kyllä ne kysyvät, jos niitä kiinnostaa. 
Lyhyt arvio: tykkäsin, tuskin luen uudestaan, lukekaa jos aihe kiinnostaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti