Selvennöksiä ruutuaikaan

Aika moni on lukenut edellisen kirjoitukseni ruutuajasta niin, että kannatan, että lapset saavat halutessaan pelata vuorokaudet ympäri, mutta siitähän ei ole kyse. Mielestäni lapset eivät saisi tehdä rajatta... no, oikeastaan yhtään mitään. Joku tolkku kaikessa.

Kyse on siitä, että

1) Lasten peleihin käyttämän ajan järkevyyttä yleensä rajoittaa se, että heidän täytyy saada aikaan kaikkea muutakin (koulunkäyntiä, läksyjen tekoa, syömistä, nukkumista, sosiaalista elämää, liikuntaa ja ulkoilua, jne). Pelaaminen on harvoin itse ongelma, joten sen rajoittamispyrkimys on tarpeisiin vastaamista kiertoteitse. Siinä aikuinen rajoittaa lapselle mieluista tekemistä, koska tärkeiden asioiden vaatiminen muuten olisi niin paljon rasittavampaa. Se ei ole ihan reilua. Tämä ei tarkoita, etteikö niitä tärkeitä asioita pidä tehdä - kyllä pitää.

2) Eikä se ole aina tehokastakaan: kun aikuinen esimerkiksi toivoo, että lapsi liikkuu enemmän, voi toki kieltää pelit ja toivoa, että lapsi alkaa käyttää sen ajan liikuntaan. Kuitenkin on varsin epätodennäköistä, että vähän liikkuva lapsi alkaa liikkua vain siksi, että peli otetaan pois - jos hänet käsketään ulos, todennäköistä on, että hän sielläkin lähinnä istuu tai maleksii. Aikuisen, joka haluaa, että lapsi liikkuu, on huolehdittava siitä liikkumisesta.

3) Silloinkin kun pelaaminen on ongelma (ja joskus se on) "ruutuaika" on huono tapa rajoittaa sitä maailmassa, jossa ruuduilla paitsi pelataan,  myös luetaan kirjoja, katsotaan elokuvia, jutellaan kavereille ja opitaan maailmasta.

4) Ongelmallisessa pelaamisessa (jota siis on olemassa) on hyvin usein kyse siitä, että tietyt pelien ominaisuudet ovat "koukuttavampia" kuin toiset[1]. Tällaisia ovat tyypillisesti esimerkiksi ajantajun katoaminen pelatessa ja pelien sosiaalinen koukuttavuus (ryhmäpaine). Pelien kategorisella kiellolla tai rajoittamisella voi estää tilapäisesti lasta pelaamasta liikaa. Sillä ei kuitenkaan voi opettaa sisäsyntyistä ajanhallintaa tai ryhmäpaineen vastustamista, eikä sillä voi opettaa lasta itse arvioimaan millaiset pelit ovat liian koukuttavia. Ymmärtämällä, mistä lapsen koukuttuminen seuraa, voi keskustella lapsen kanssa siitä, että esimerkiksi juuri ryhmäpaine tai ajantajun katoaminen ovat asioita, jotka koukuttavat peleihin niin, että muun elämän käy huonosti. Lasta voi opettaa hallitsemaan näitä asioita, ja vaatia valitsemaan pelejä, joihin ei jää koukkuun yhtä helposti. Ja koska lapsena pelaava ihminen todennäköisesti pelaa nuorena ja aikuisenakin, hän todellakin tarvitsee näitä taitoja myöhemmin.

5) Ongelmallisessa pelaamisessa (jota siis edelleenkin todellakin on olemassa) on toisinaan kyse myös siitä, että pelaaminen on ainoa ajanviete, jossa lapsen olo tuntuu siedettävältä. On totta, että pitkästymistäkin on opittava sietämään, mutta esimerkiksi masentuneen, ahdistuneen tai yksinäisen lapsen olo voi pitkästyessä ihan oikeasti olla sietämätön. Pakottaminen sietämään sietämätöntä ei ole avuksi kenellekään.

Kaiken tämän jälkeen, jos perheessänne on käytössä ruutuaika ja edellisen kirjoitukseni 10 kysymyksen sarja täyttyy, sen kun pidätte ruutuajan edelleen käytössä. CTFD[2] pätee siinäkin. If it ain't broken, don't fix it. Mutta jos teillä ei vielä ole ruutuaikaa, ja siitä huolimatta kaikki sujuu hyvin, älä nyt herran tähden ota sitä käyttöön vain siksi, että hyväätarkoittava mutta peleistä mitään ymmärtämätön tuttava, ammattilainen tai nettisivu käskee.

Ruutuaika romukoppaan

Aion tässä kirjoituksessa käskeä vanhempia ja ammattilaisia lopettamaan sanan "ruutuaika" käytön. Selitän kohta miksi, mutta otetaan ensin väliin vähän faktaa tietokonepelien aiheuttamista ongelmista lapsille.

Tietokonepelit eivät aiheuta psykososiaalisia ongelmia lapsille[1,2]. Yli kolmen (3!) tunnin päivittäinen television tuijottaminen saattaa jonkin verran lisätä käytösongelmia, mutta ei tunne-elämän, kaverisuhteiden, keskittymisen tai muiden ihmisten huomioonottamisen vaikeuksia[2]. Sen sijaan pitää paikkansa, että nuorilla, joilla on vaikeuksia liiallisen pelaamisen kanssa, on useammin myös muita ongelmia[1,3].

Toistan, koska tämä on tärkeää: tietokonepelien pelaaminen ei ennusta lapsille myöhemmin kehittyviä käytös- tai keskittymisvaikeuksia, masentuneisuutta, kaverisuhteista vetäytymistä tai muita ongelmia niissä. Lapsen tietokonepeleihin käyttämällä ajalla ei ole mitään yhteyttä siihen, ilmeneekö tällaisia ongelmia myöhemmin vai ei.

Siispä tässä kymmenen kysymyksen sarja päättelemään, onko lapsesi tietokonepelien pelaaminen ongelma:

1. Käykö lapsesi säännöllisesti koulua ja saa koulutehtävänsä suoritettua?
2. Meneekö lapsesi ajoissa nukkumaan, saako hän nukuttua hyvin, ja herääkö hän useimpina aamuina kohtuullisen pirteänä?
3. Syökö lapsesi riittävästi ja riittävän terveellisesti? 
4. Kasvaako ja kehittyykö hän tavallisesti?
5. Onko lapsellasi kavereita ja tuleeko hän näiden kanssa tavallisesti toimeen?
6. Onko sinulla lapsesi kanssa yleensä mukavaa ja teettekö asioita yhdessä?
7. Pystytkö ohjaamaan lastasi esimerkiksi kotiintuloaikojen, nukkumaanmenemisen, käytöstapojen jne suhteen ilman, että elämästänne tulee aivan jatkuvaa riitelyä tai tappelua?
8. Pystyykö lapsesi kertomaan sinulle, jos hänellä on erityisen hyvä tai paha mieli jostain asiasta?
9. Onko lapsesi vapaa väkivaltakokemuksista (ei esimerkiksi näe perheväkivaltaa tai joudu sen kohteeksi, ei itse lyö tai vahingoita muita)?
10. Vaikuttaako lapsesi pääsääntöisesti onnelliselta ja tyytyväiseltä?

Jos vastasit kaikkiin kysymyksiin kyllä, onnea: lapsellasi ei ole ongelmaa tietokonepelien pelaamisen kanssa. Sinulle sopii hyvin CTFD-vanhemmusmenetelmä[4]. Jos taas vastasit yhteen tai useampaan kysymykseen ei, lapsellasi on ongelma. Mahdollisesti tietokonepelienkin kanssa. (Jos vastasit johonkin kysymykseen "en tiedä", sinullakin on ongelma.)

Sitten käsitteeseen ruutuaika. Sellaista ei nimittäin ole olemassakaan. Ei ole mitään tutkimukseen tai kokemukseen nojaavaa syytä ajatella, että se, että toimintaan liittyy ruutu, tekisi siitä erityisen vahingollista. Tietokonepelin pelaaminen ja television katselu ovat täysin erilaisia toimintoja. On eri asia katsoa telkkarista piirrettyä, luontodokumenttia tai pelottavaa kauhuelokuvaa. Tietokonepelien pelaaminen voi olla palapelien kokoamista, sotaleikkiä, lautapelin pelaamista, fantasiamaailmassa seikkailua. Kaverille juttelu chatissä, askareteluohjeiden katselu katselu YouTubesta, romaanin lukeminen Kindlestä, lautapelin pelaaminen kaverien kanssa netin yli, mummolle soittaminen Skypellä. Samaa ruutuaikaako kaikki?

"Ruutuajan" rajoittaminen tuntiin päivässä on suunnilleen yhtä järkevää kuin "paperiajan" rajoittaminen. Jos läksyihin menee puoli tuntia, voit käyttää värityskirjan värittämiseen ja romaanin lukuun yhteensä korkeintaan puoli tuntia lisää, ja jos teet niitä, et sitten saa enää piirtää etkä askarrella ennen kuin huomenna. Ja jos askartelutyösi on täysin kesken kun tunti tulee täyteen, otan sen pois sinulta väkisin ja jos se hajoaa, koska et ehtinyt liimata sitä kunnolla, niin omapa on ongelmasi kun et pitänyt huolta paperiajastasi. Kuulostaako tolkulliselta? Joo, ei minustakaan.

Pahimmillaan "ruutuajan" käsite vapauttaa vanhemmat perehtymästä siihen, mitä lapsi siellä netissä tekee. Kun valvoo aikaa ja pysyy siinä tiukkana, voi kokea olevansa kunnon vanhempi ja huolehtivansa lapsestaan. Mutta onko se loppujen lopuksi huolehtimista, jos et tiedä, käyttääkö lapsi sen tunnin kiintiönsä juttelemalla kavereilleen vai katselemalla lapsilta kiellettyjä videoita? 

Unohda siis ruutuajan valvominen. Mutta mitä tilalle? Eihän lasten voi ihan antaa elää pellossakaan? Valvo sitä, mikä sinulle on tärkeää. Huolehdi, että lapsi hoitaa muut hommansa - tekee läksynsä, menee nukkumaan, tulee ruokapöytään, lähtee kaverille kylään. Rajoita pelaamista tiettynä aikana, esimerkiksi juuri ennen nukkumaanmenoa, ruokapöydässä, tai ennen kuin läksyt on tehty, silloin kun se haittaa muita tekemisiä. Muuten anna olla.

Ja ennen kaikkea, pysy kärryillä mitä lapsesi sen ruudun kanssa tekee. Opettele pelaamaan (siitä ei ole sinullekaan mitään haittaa). Ja silloin pystyt perustelemaan kieltosi: sen sijaan, että sanot yläasteikäiselle, että sulta loppuu ruutuaika, voit sanoa, että voit chattailla kavereille, mutta todellakaan EVE Online -operaatiolle et lähde enää klo 20 jälkeen illalla, koska se ei kuitenkaan lopu ennen kymmentä, ja nyt on arki-ilta.

Miksi joku äänestää Kokoomusta?

Joitain viikkoja sitten tiedustelin Facebookissa julkisessa päivityksessä miksi ihmiset äänestävät Kokoomusta. Ilmoitin lähtökohtaisesti kysymyksen olleen vakavasti esitetty ja että toivon vastauksia, en varsinaisesti väittelyä. Sain lyhyessä ajassa 17 kirjallista vastausta, yhtä lukuunottamatta kaikki useiden kappaleiden pituisia.  Kiitos vastanneille! Tässä kirjoituksessa kuvaan vastauksissa esiinnousseita teemoja. 

En kerännyt vastaajista demografisia tietoja, mutta heissä oli sekä miehiä että naisia, ikäjakauma oli n. 30–55, ja lähes kaikki olivat korkeakoulutettuja  eteläsuomalaisia. Suurin osa vastaajista vastasi avoimesti niin, että muut näkivät heidän kommenttinsa; pienempi osa lähetti vastauksensa minulle yksityisviestillä.

Moni vastaaja (6 kpl) kuvasi joko suoraan tai epäsuorasti itseään ”liikkuvaksi äänestäjäksi”. Yksikään ei kuvannut itseään puolueuskolliseksi tai tuonut esiin, että ei voisi kuvitellakaan äänestävänsä ketään muuta. Yksi vastaaja kertoi olevansa Kokoomuksen jäsen, mutta hänkin kertoi, että ei aina äänestä omaa puoluettaan, vaan valinta ”riippuu aina vaaleista ja pinnalla olevista teemoista” (vastaaja #13). 

Ylivoimaisesti korostunein yksittäinen seikka vastauksissa oli Kokoomuksen valita kompromissina, ”pienimmän pahan” periaatteella. Vastaajista kuusi toi eksplisiittisesti esiin, että Suomesta puuttuu oikeistoliberaali puolue, tarkoittaen arvoliberaalia mutta talousoikeistolaista puoluetta. Kaksi vastaajaa kertoi tietoisesti äänestävänsä asioiden nykytilan puolesta, koska ei ole löytänyt hyvää suuntaa mahdolliselle muutokselle. 

”[T]ässä maassa oikeistoliberaalilla ei ole vaihtoehtoina kuin Kokoomus, ja ehkä Vihreät ja RKP [---] Myönnän kyllä ettei Kokoomus ole mitenkään erityisen hyvä oikeistoliberaali puolue, mutta ehkä se paras kuitenkin.” (vastaaja #15) 

”Jos uskottavia vaihtoehtoja ei ole pidän mieluummin status quon ja äänestän puoluetta, joka sitten tasapainottaa jos mennään ääripäihin.” (vastaaja #11)

Vihreät ja RKP mainittiin molemmat neljä kertaa vaihtoehtona Kokoomukselle. Vastaajat kuitenkin kokivat, että Vihreät joko olivat liian vasemmalla (#8) tai liian hajallaan (#13) talouspolitiikassa ja RKP koettiin yhden asian puolueeksi. Muista puolueista ”ei kiitos” -mainintoja saivat Kristillisdemokraatit 2 kpl (uskonto ei kuulu politiikkaan), Keskusta 4 kpl (liian vasemmalla, liian konservatiivinen, maaseudun asia ei ole vastaajan asia), Vasemmistoliitto 6 kpl(*) (liian vasemmalla, liian jäykkä arvoiltaan, vähäosaisten asialla yhden asian puolueena, oikeat arvot mutta väärät keinot, kommunismi), SDP 3 kpl (paikoilleen jämähtäminen, vanhoillisuus, palkansaajien edun ajamisen jäykistävä vaikutus yritystoimintaan) sekä Perussuomalaiset 2 kpl (äärinationalismi, ammattitaidottomuus).

”[Vihreät ovat] hieno yhteiskunnallinen muutosliike, joka ikävästi sekoittunut [Vasemmistoon].” (vastaaja #8) 

”[En äänestää Keskustaa, koska] en halua hajasijoittaa varojani maakuntiin” (vastaaja #3) 

”demarit, kokoomus ja kepulaisetkin pitävät huolen n.s. yhteiskunnan vähäosaisista, siihen ei tarvita yhdenasianliikettä [Vasemmistoliittoa]” (vastaaja #8)

Lopullisen valinnan puolueesta moni liikkuva ja/tai pienimmän pahan äänestäjä kertoikin tekevänsä henkilöperustein. Tällöinkin kuitenkin tavallinen vastaaja mainitsi ensin vain pari-kolme puoluetta, joita voisi äänestää, ja kertoi tehneensä sitten valinnan sen perusteella, mistä näistä löytyi sopiva vastaaja. 

”Yritän suhtautua vaaleihin ennakkoluulottomasti ja kiihkottomasti, ja nykyään äänestän pitkälti vaalikoneiden perusteella, karsien tuloksista kuitenkin pois tiettyjen puolueiden edustajat (persut, KD, RKP...) sekä tyypit, joita muuten vaan en halua äänestää. Tuloksissa on yleensä aika paljon kokoomuslaisia” (vastaaja #10)

Yksittäisistä poliitikoista nimeltä mainittiin Alexander Stubb, Sauli Niinistö ja Sari Sarkomaa, mutta kaikki kuitenkin yhteydessä, jossa heitä käytettiin esimerkkinä hyvästä kokoomuslaisesta ajattelusta eikä niinkään henkilönä, jota vastaaja varauksetta seuraisi. ”Äänestin N.N.:ää eikä kiinostanut mitä puoluetta se edustaa” -tyyppistä ajattelua vastauksissa ei esiintynyt.

Pienemmän pahan ja henkilökysymysten lisäksi useammin kuin kerran Kokoomuksen äänestämisen syyksi mainittuja seikkoja oli vastauksissa neljä. Hieman yllättäen(*) useiten esiin tuotu syy ei ollut niinkään Kokoomuksen politiikan kannattaminen, vaan tietynlaisen, vasemmistolle tyypilliseksi mielletyn ajattelutavan vastustaminen. Tämä liittynee siihen, miten vastaajat kuvasivat, että he äänestävät Kokoomusta oikeistoliberaalin puolueen puuttuessa ensisijaisesti oikeistolaisen talousajattelun puolesta. Erityisesti vastaajat toivat esiin, että eivät koe Suomen olevan luokkayhteiskunta,ja että ”herraviha” on luotaantyöntävää. Li Anderssonin retoriikka mainittiin tässä yhteydessä erikseen kahden vastaajan kommenteissa.

”Nyky-Suomessa meillä on ilmainen koulutus, joka takaa samat lähtökohdat kaikille. Luokkajakoa tai -rajoja ei ole ja niinpä täysin peruskoulupohjalla hanttihommia tekevän "duunarin" lapsi voi halutessaan opiskella kirurgiksi tai juristiksi tai päätyä ison yrityksen johtoon. Vanhempien varallisuus ja sosiaalinen asema eivät ole ainakaan teoriassa este. [---] Täältä oikealta katsoen vasemmiston toiminta lähinnä syventää tätä kaunaisuutta ja vastakkainasettelua leimaamalla menestyvät ihmiset ahneiksi ja epärehellisiksi, luokkaviholliseksi, joka vie heikko-osaisten rahat ja jota kuuluukin inhota.”(vastaaja #1)

Toinen yleisesti esiinnoussut teema oli ihmisen vastuu itsestään. Vastaajiin vetosivat ajatukset siitä, että ihminen voi ja ihmisen tulee itse vaikuttaa menestykseensä ja onnellisuuteensa, ja he ajattelivat, että Kokoomuksen politiikka perustuu tälle ajatukselle. Monet vastaajat pitivät kyllä hyvänä, että yhteiskunnassa on tietyt turvaverkot, mutta korostivat, että sen ei tarvitse tarkoittaa tulonjakoa.

”Minusta Kokoomuksen viesti on paljon positiivisempi ja rakentavampi: kaikki voivat pärjätä - se on susta itsestäsi kiinni [---] kaikkia kannustetaan vaan tekemään parhaansa ja että ahkeruus palkitaan.” (vastaaja #1) 

”Minuun vetoaa ajatus että työstä syntyy hyvinvointia.” (vastaaja #17) 

”Ihminen on ensisijaisesti itse vastuussa itsestään ja onnestaan, järjestelmä ei vastaa ihmisten hyvinvoinnista, vaan tarjoaa turvaverkon hätätilanteiden varalle. Esim. työkykyiselle työttömälle ei pitäisi ensisijaisesti antaa rahaa, vaan työtä. Samoin köyhyyden hoitaminen rahalla sitoo ihmisen riippuvaiseksi rahaa jakavasta järjestelmästä.” (vastaaja #3)

Vastaajat kuvasi toivovansa Kokoomukselta myös nimenomaan talouskuripolitiikkaa, jossa julkisen sektorin menoja karsitaan tai ei ainakaan kasvateta. Kokoomusta pidettiin järkipuolueena, joka käsittelee yhteisiä varoja realistisesti.

”Kaikkea ei voi saada ja pitää osaa myös sanoa mistä karsitaan. En koe kestäväksi politiikaksi että velkarahalla ylläpidetään hyvinvointi yhteiskuntaa, ennemmin tai myöhemmin se vaan kosahtaa omaan nilkkaan. Niin yksilön kuin yhteiskunnankin elämässä tulojen ja menojen pitää olla tasapainossa ja keskimäärin jos puolue ehdottaa mulle että otetaan lisää velkaa jotta voidaan tehdä X ja Y kaunista asiaa se on mulle välittömästi epäluulon aihe.” (vastaaja #5) 

”En halua kasvattaa julkista sektoria [---] ilman että ensin kyseenalaistamme kunkin yksittäisen uuden asian jota ehdotetaan julkisista varoista kustannettavaksi.” (vastaaja #17)

Kolme vastaajaa mielsi Kokoomuksen yritysten ja työpaikkojen luojaksi.

”[J]os yritän miettiä mikä puolue eniten edistää uusien yritysten ja työpaikkojen syntyä Suomessa, Kokoomus tulee ensimmäisenä mieleen.” (vastaaja #3)

Hajamainintoja syinä äänestää Kokoomusta saivat lisäksi mm. vallan hajauttaminen yksityisille toimijoille, Kokoomus keskitienä suomalaisella poliittisella kartalla, EU/NATO-politiikka sekä vastaajan oma etu (Kokoomus hyvätuloisten edunvalvojana). 

Palaan todennäköisesti jatkossa todennäköisesti asiaan vastakommenteilla tuolla vaalisivuillani.

(*) Vastaajat toki tiesivät kysyjän olevan Vasemmistoliiton jäsen ja luottamushenkilö, mikä saattoi vaikuttaa hanakkuuteen selittää hieman tehtävänannon ohi, mikä nimenomaan vasemmistossa nyppii.

8 asiaa joiden omistamisesta ei kannata tuntea huonoa omaatuntoa

Netissä kiertelee jälleen yksi näistä romunvastustusjutuista, tällä kertaa lista kahdeksasta asiasta joita ilmankin voi elää [1]. Tässä oma versioni listasta.

1. Muistoesineet

Puolimaratonin osallistumistodistus, shottilasi jossa Eiffelin tornin kuva, vanha koulutodistus. Joo, oikeasti et tarvitse näitä ja ajoittain kun katsot niitä tulee olo, että kaikkea helvetin romua sitä omistaakin ja kuinkahan paljon punkkua me oikeestaan juotiinkaan siinä Seinen rannalla ennen kuin ostin ton lasin. Toisaalta totta on sekin, että kun niitä katsoo, tulee mieleen muistoja joita ehkä muuten ei tulisi. Ota ne muistoesineet, pistä ne laatikkoon, ja laita se laatikko talteen pois silmistä. Avaa 10 vuoden päästä. Takaan, ettet kadu.

2. T-paidat

Jos sinulla on kaappi täynnä ihan hyviä ilmaiseksi saatuja t-paitoja, niin todellakin käytät ne loppuun ennen kuin ostelet uusia. Mitä elämänlaatuun tulee, vaihtoehtosi tälle päivälle ovat: 1) mene kävelylle kirpeään pakkassäähän, kun ei enää tuulekaan, 2) lue hyvä kirja, 3) osta Steamin alennusmyynnistä Papers, Please[2] ja pelaa sitä, 4) vie vanha äitisi lounaalle, tai 5) lajittele t-paitasi lemppareihin ja muihin ja järjestele uudelleen vaatekomerosi, jossa ei käy kukaan muu kuin sinä. Mieti sitä.

3. CDt ja DVDt

Jos sinulla ei ole levyjä, mutta on mahdollisuus soittaa musiikkia tietokoneelta, CD:eitä ja DVD:eitä tuskin kannattaa juurikaan enää ostaa. Jos sinulla nyt kuitenkin on niitä etkä just nyt tarvitse sitä hyllytilaa jollekulle toiselle asialle, anna olla siellä vaan. Katso kohdan 2. vaihtoehdot. Kun tulet kävelyltä äitisi kanssa, ehdota perheelle että katsotte jonkun leffan yhdessä. Levittäkää DVD-kotelot lattialle valitsemista varten; takuulla hauskempaa yrittää sörkkiä internetin ruudulta yhteistä valitaa.

4. Kirjat

Toivo sähkökirjaa joululahjaksi ja hanki kirjastokortti[3]. Muuten, ihan oikeasti: ei ne kirjat siellä hyllyssä sinua onnettomaksi tai tyytymättömäksi tee. Niiden hankkiminen ei ehkä onnellistuttanut sinua niin paljon kuin olit toivonut, mutta kun ne nyt ovat siellä hyllyssä niin eivät ne sieltä öisin hypi uniisi ja käännä sielusi onnellisuuskeskusta nollille. Lakkaa angstaamasta romun määrästä nyt ja mene vaikka kahville veljesi kanssa, jota et ole nähnyt kuukausiin. Joku toinen päivä kutsu kaverit kylään ja leiki kirjastoa: etsi hyllyistäsi kaikille joku kirja, jota he eivät ole lukeneet, mutta josta saattaisivat pitää. (Jos haluat, voit toki luvata, ettei kirjaa tarvitse palauttaa.)

5. Urheiluvälineet

Eli kaapissasi on rinkka, teltta, sukset ja luistimet, vaikka et ole käynyt kahteen vuoteen sen paremmin vaeltamassa kuin hiihtämässä tai luistelemassakaan. Myy ne pois! Niitähän saa vuokrata! Joopa joo. Jos et ole kahteen vuoteen saanut aikaan lähteä hiihtämään, kuinka todennäköistä on, että hiihtopäähänpiston seuraavan kerran yllättäessä selvität, mistä ja mihin hintaan niitä kamoja saa vuokrata ja pitääkö varata etukäteen, ja roijaudut sinne vuokrapaikkaan? Huollata ne välineet ja pistä varastoon, niin olet valmistautunut kun tilapäinen mielenhäiriö iskee. Kerro naapurille, että teillä on varastossa hyvät hiihtokamat, joita saa kyllä lainata tarpeen tullen. (Mutta älä hyvä ihminen osta lisää tätä kamaa miettimättä hieman kuinka paljon käytät entisiä.)

6. Laukut ja kassit

Et todellakaan investoi rahaa Yhteen Tosi Hyvään Laukkuun jos kaappisi on jo täynnä laukkuja. Se kassivarasto on elävä todiste siitä, että kyvyssäsi valita Yksi Tosi Hyvä ja sen jälkeen jättää loput kauppaan ikuisiksi ajoiksi on aika paljon toivomisen varaa. Se kyky ei todennäköisesti yhtään parane sillä, että päätät, että TÄMÄ on nyt sitte viimeinen kassi jonka ostat. Siispä et osta mitään, vaan säästät rahaa ja luontoa ja käytät niitä kasseja joita sinulla jo on.

7. Keittiövälineet

Myyt ne välineet, joita oikeasti et ole käyttänyt noin vuoteen. Mutta jos käytät mikroaaltouunia päivittäin, niin et todellakaan luovu siitä vain siksi, että joku minimalisti lämmittää ruuantähteensä kaasuhellalla. Uusia veitsiä ostat kun entisistä ei saa enää teroittamalla kalua, etkä ennen.

8.  Rumat asiat joille ei ole käyttöä

Okei, tämä on niin ylimalkaisesti muotoiltu, että täsmäävistä asioita kannattaa varmaan pistää kierrätykseen suurin osa. Sitten kun joutaa. Ei kuitenkaan ole mitään pahaa siinä, että keittiön yläkaapin nurkassa on ne Emmi-tädin perintökupit (onpahan perikunnalla aikanaan jotain ihmettelemistä). Eikä siinä, että säilytät lankavarastoasi rumassa, melko epäkäytännöllisessä muovilaatikossa, jos sinulla nyt satttuu olemaan sellainen muovilaatikko, sen sijaan että ostaisit uuden ja vanha menisi kaatopaikkaa täyttämään. Lisäksi katso jälleen kohta 2: nostaako elämänlaatuasi varmasti enemmän se, että sen ihanan taulun vieressä ei ole rojua, vai se, että vietät siivoamiseen kuluvan ajan perheesi kanssa, kirjaa lukien, tai ystäville internetissä chattaillen? (Älä osta rumia, epäkäytännöllisiä esineitä. Mutta kun joskus väistämättä saat niitä lahjaksi, ei se niin kamalasti haittaa.)

Ps. Se Papers, Please on oikeasti todella hauska.

Vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus

Olen viime aikoina mieltynyt sanaan solidaarisuus. Solidaarisuus on nähdäkseni Vasemmistoliiton ajattelun syvin olemus. Sille perustuvat niin vasemmistolainen yhteiskuntapolitiikka (solidaarisuus niitä kohtaan, joilla tällä hetkellä menee heikosti) kuin nykyaikainen vasemmistolainen ympäristöpolitiikkakin (solidaarisuus jälkipolvia ja kehittyviä maita kohtaan). Sanassa on vain yksi vika: sillä on niin toivottoman paljon historiallista painolastia.

Solidaarisuus kuulostaa ensinnäkin kauhistuttavan 70-lukulaiselta, enkä nyt tarkoita Ramonesin ja Tähtien sodan 70-lukua vaan ajattelen ennemminkin öljykriisiä, Leonid Brezneviä ja Kalevi Sorsaa. Osalle ihmisistä solidaarisuus kuulostaa anarkokommunistiselta ääriliikehdinnältä ja osalle siitä tulee mieleen se, kuinka vaikea heidän on erottaa Sosialidemokraattista puoluetta Keskustasta. Joillekin molemmat.

Lisäksi "vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus" kuulostaisi hienommalta, jos viimeinenkin sana olisi ihan suomea, eikä lainasana. (Ja jos se ei olisi Sosialidemokraattisen puolueen iskulause. Mutta Espoon vasemmistolla on hyvin alkanut perinne toisten iskulauseiden lainailemisessa, joten sen en nyt anna häiritä.) En vaan ole keksinyt hyvää käännöstä.

Mihinkään yhteisöllisyys-linjalle en halua lähteä. Yhteisöllisyys on sellaista tympeää hymistelyä, että nyt kivasti tässä pidetään kaikki huolta toisistamme, kun oikeasti pidetään huolta vaan itsestä ja omista kavereista ja korkeintaan niistä, jotka epäonnekseen ovat sattuneet samaan naapurustoon tai kouluun. Mikään rikkauden jakamiseen tai hyväntekeväisyyteen liittyvä ei kelpaa: hyväntekeväisyydessä suuntautuu jalolta hyväosaiselta avuttomalle köyhälle, kun taas solidaarisuus vallitsee tasa-arvoisten joskin mahdollisesti erilailla onnekkaiden välillä.

Ja missään tapauksessa en kelpuuta mitään myötätuntoa tai lähimmäisenrakkautta. Hyviä asioita nekin, mutta solidaarisuus ei ole tunne. Solidaarisuus on ennen kaikkea moraalinen käsitys: vakaumus siitä, että jos itsellä on jotain hyvää, kaikki ihmiset ovat lähtökohtaisesti sen saman hyvän arvoisia.

Sosiaalinen sokeus, mikä ihana tekosyy?

Seuraa taas neuvoja joita ei pyydetty. Tai tällä kertaa oikeastaan pyydettiin, mutta ei minulta. Nimittäin kysyttiin, miten pitäisi suhtautua ihan mukavaan mutta sosiaalisesti puolisokeaan kaveriin, jolla on tapana töksäytellä asioita, joista toisille tulee paha mieli. Että voisiko sille jotenkin hienovaraisesti sanoa, että ei tykkää siitä töksäyttelystä, ilman että sen tulee paha mieli tai seuraa draamaa.

Juttuhan on niin, että jos kyseessä on oikeasti mukava mutta sosiaalisesti puolisokea kaveri, hienovaraisuus ei toimi. Jos se toimisi, se olisi toiminut jo. Mukava ihminen ei halua aiheuttaa pahaa mieltä, joten jos hän on oikeasti mukava, hän ei ole havainnut pahaa mieltä, vaikka varmasti se on loukkaantuneiden naamasta, sanoista, äänensävystä tai käytöksestä jotenkin näkynyt. Silloin hän ei todennäköisesti myöskään havaitse hienovaraisia vihjeitä. Häntä ei myöskään auta yleisluontoinen tieto siitä, että hän sanoo usein asioita, joista toisten tulee paha mieli - jos hän osaisi itse päätellä, mitä ne asiat ovat, hän olisi jo päätellyt ja lopettanut.

Ainoa keino on siis puuttua konkreettisesti asiaan. "Hei, eilen kun sanoit [X], minun tuli siitä paha mieli. Arvostaisin, jos jatkossa voisit olla tekemättä niin."

Optimaalisessa tilanteessa henkilö sanoo "Anteeksi, en tajunnut, yritän, muistutathan jos unohdan." Hän saattaa lisätä, että hänellä on tiettyjä sosiaalisten tilanteiden hahmottamisen vaikeuksia ja siksi hän arvostaa suoraa palautetta asiasta. Hieman todennäköisemmässä tilanteessa henkilö tulee niin kuin kuka tahansa hieman kiukkuiseksi kun häntä kritisioidaan ja saattaa puolustella itseään vetoamalla siihen, että ei todellakaan tarkoittanut pahaa, hän nyt vaan on sellainen.

Ja sitten hän ihan oikeasti ei tee X:ää uudestaan. Ainakaan toisen ja kolmannen muistutuksen jälkeen. 

Jos hän siis oikeasti on mukava, ja ongelma oikeasti on, että hän ei ole tajunnut, että joku asia loukkaa muita, ja palaute on oikeasti ollut vilpitöntä.

Muitakin syitä voi olla sekä töksäyttelevälle tyylille että siitä nenään meneville herneille. 

Mitä sinä voit tehdä laihuusihannoinnin lopettamiseksi?

Lähes joka kolmannella kanadalaistytöllä on häiriintynyt suhde ruokaan[1]. Jopa yksi kahdestatoista on oksentanut tahallaan syötyään mielestään liikaa[1]. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan joka neljäs 9-14-vuotias tyttö ja joka kahdeksas poika on ollut laihdutuskuurilla, mutta laihduttamisesta ei ole juurikaan iloa, sillä kolmen vuoden seurannassa laihduttamista harrastavat olivat lihoneet enemmän kuin muut[2]. Australiassa on sama meininki: 14-16-vuotiaista tytöistä kaksi kolmesta on ollut epäterveellisellä laihdutuskuurilla ja joka kolmas oli hölmöillyt laihduttamisen kanssa viimeisen kuukauden aikana - esimerkiksi polttanut tupakkaa laihtuakseen, syönyt laihdutuspillereitä, tai ryhtynyt erittäin vähäkaloriselle ruokavaliolle nopean painonmenetyksen toivossa[3]. On myös todettu, että jos vanhemmilla on tapana keskustella painosta ja laihduttamisesta lasten kuullen, lapsilla on taipumus epätervellisiin laihdutuspyrkimuksiin[4]. Lasten lisääntyvästä lihavuudesta kannetaan kansakunnassa suurta huolta. Samaan aikaan yhä useampi nuori sairastuu anoreksiaan, joka on potentiaalisesti tappava tauti[5].

Sarjassamme neuvoja joita ei pyydetty, tässä ajatuksia siitä, mitä jokainen meistä voi tehdä "laihdutusepidemian" pysäyttämiseksi:

1. Jos et ole ylipainoinen, älä missään tapauksessa laihduta. Ja ylipainoksi ei lasketa "noita paria kiloa ylimääräistä tossa vyötäröllä", vaan ainoastaan ihan oikea ylipaino. Ei kun ihan oikeasti älä. Koskee myös sinua!
2. Jos olet ylipainoinen, älä silti laihduta.Voit toki syödä hieman vähemmän ja terveellisemmin ja liikkua enemmän, mutta älä kyttää painoasi, äläkä ryhdy "kuureille", ellei lääkäri kehota ja valvo.
3. Kun nyt kuitenkin laihdutat tai kyttäät painoasi (koska olet saman ilmapiirin uhri kun ne nuoret, joista yllä puhuttiin), älä tee siitä small talkia. Pidä asia omana tietonasi. Jos jätät pullan väliin kahvipöydässä tai otat salaatin pihvin sijaan, älä tee siitä numeroa. Laske pisteet päässäsi, älä ääneen. Jos joku saa sinut kiinni laihduttamasta vaikket edes ole ylipainoinen, ymmärrä näyttää nololta. 
4. Älä koskaan kommentoi kenenkään painoa tai ruumiinmuotoa. Älä edes positiivisesti. Jokainen "oi, sä olet laihtunut, näytätpä hyvältä" sisältää piiloviestin siitä, että jos ei laihduta, ei näytä hyvältä, ja että hyvältä ja laihalta näyttäminen on asia, jolla saa kiitosta ja hyväksyntää.
5. Kun nyt kuitenkin kommentoit, älä tee sitä lasten tai nuorten kuullen. Suhtaudu laihdutusasioihin "aikuisten juttuna", josta lasten ei oikein ole edes sopivaa kuulla muualla kuin ehkä lääkärissä tai ravintoterapeutilla.
6. Mitä tahansa teet, älä sano lastesi kuullen itseäsi "rumaksi ja lihavaksi", tai  muuten lyttää omaa ulkomuotoasi kilojen tai ympärysmittojen perusteella. Lasten silmissä äiti ja isä ovat kauniita ja hyviä. Älä opeta, että sillä kauneudella ja hyvyydellä ei ole mitään väliä, koska vaaka näyttää viisitoista kiloa liikaa.

Ehkä se siitä.