Aika moni on lukenut edellisen kirjoitukseni ruutuajasta niin, että kannatan, että lapset saavat halutessaan pelata vuorokaudet ympäri, mutta siitähän ei ole kyse. Mielestäni lapset eivät saisi tehdä rajatta... no, oikeastaan yhtään mitään. Joku tolkku kaikessa.
Kyse on siitä, että
1) Lasten peleihin käyttämän ajan järkevyyttä yleensä rajoittaa se, että heidän täytyy saada aikaan kaikkea muutakin (koulunkäyntiä, läksyjen tekoa, syömistä, nukkumista, sosiaalista elämää, liikuntaa ja ulkoilua, jne). Pelaaminen on harvoin itse ongelma, joten sen rajoittamispyrkimys on tarpeisiin vastaamista kiertoteitse. Siinä aikuinen rajoittaa lapselle mieluista tekemistä, koska tärkeiden asioiden vaatiminen muuten olisi niin paljon rasittavampaa. Se ei ole ihan reilua. Tämä ei tarkoita, etteikö niitä tärkeitä asioita pidä tehdä - kyllä pitää.
2) Eikä se ole aina tehokastakaan: kun aikuinen esimerkiksi toivoo, että lapsi liikkuu enemmän, voi toki kieltää pelit ja toivoa, että lapsi alkaa käyttää sen ajan liikuntaan. Kuitenkin on varsin epätodennäköistä, että vähän liikkuva lapsi alkaa liikkua vain siksi, että peli otetaan pois - jos hänet käsketään ulos, todennäköistä on, että hän sielläkin lähinnä istuu tai maleksii. Aikuisen, joka haluaa, että lapsi liikkuu, on huolehdittava siitä liikkumisesta.
3) Silloinkin kun pelaaminen on ongelma (ja joskus se on) "ruutuaika" on huono tapa rajoittaa sitä maailmassa, jossa ruuduilla paitsi pelataan, myös luetaan kirjoja, katsotaan elokuvia, jutellaan kavereille ja opitaan maailmasta.
4) Ongelmallisessa pelaamisessa (jota siis on olemassa) on hyvin usein kyse siitä, että tietyt pelien ominaisuudet ovat "koukuttavampia" kuin toiset[1]. Tällaisia ovat tyypillisesti esimerkiksi ajantajun katoaminen pelatessa ja pelien sosiaalinen koukuttavuus (ryhmäpaine). Pelien kategorisella kiellolla tai rajoittamisella voi estää tilapäisesti lasta pelaamasta liikaa. Sillä ei kuitenkaan voi opettaa sisäsyntyistä ajanhallintaa tai ryhmäpaineen vastustamista, eikä sillä voi opettaa lasta itse arvioimaan millaiset pelit ovat liian koukuttavia. Ymmärtämällä, mistä lapsen koukuttuminen seuraa, voi keskustella lapsen kanssa siitä, että esimerkiksi juuri ryhmäpaine tai ajantajun katoaminen ovat asioita, jotka koukuttavat peleihin niin, että muun elämän käy huonosti. Lasta voi opettaa hallitsemaan näitä asioita, ja vaatia valitsemaan pelejä, joihin ei jää koukkuun yhtä helposti. Ja koska lapsena pelaava ihminen todennäköisesti pelaa nuorena ja aikuisenakin, hän todellakin tarvitsee näitä taitoja myöhemmin.
5) Ongelmallisessa pelaamisessa (jota siis edelleenkin todellakin on olemassa) on toisinaan kyse myös siitä, että pelaaminen on ainoa ajanviete, jossa lapsen olo tuntuu siedettävältä. On totta, että pitkästymistäkin on opittava sietämään, mutta esimerkiksi masentuneen, ahdistuneen tai yksinäisen lapsen olo voi pitkästyessä ihan oikeasti olla sietämätön. Pakottaminen sietämään sietämätöntä ei ole avuksi kenellekään.
Kaiken tämän jälkeen, jos perheessänne on käytössä ruutuaika ja edellisen kirjoitukseni 10 kysymyksen sarja täyttyy, sen kun pidätte ruutuajan edelleen käytössä. CTFD[2] pätee siinäkin. If it ain't broken, don't fix it. Mutta jos teillä ei vielä ole ruutuaikaa, ja siitä huolimatta kaikki sujuu hyvin, älä nyt herran tähden ota sitä käyttöön vain siksi, että hyväätarkoittava mutta peleistä mitään ymmärtämätön tuttava, ammattilainen tai nettisivu käskee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti