8 asiaa joiden omistamisesta ei kannata tuntea huonoa omaatuntoa

Netissä kiertelee jälleen yksi näistä romunvastustusjutuista, tällä kertaa lista kahdeksasta asiasta joita ilmankin voi elää [1]. Tässä oma versioni listasta.

1. Muistoesineet

Puolimaratonin osallistumistodistus, shottilasi jossa Eiffelin tornin kuva, vanha koulutodistus. Joo, oikeasti et tarvitse näitä ja ajoittain kun katsot niitä tulee olo, että kaikkea helvetin romua sitä omistaakin ja kuinkahan paljon punkkua me oikeestaan juotiinkaan siinä Seinen rannalla ennen kuin ostin ton lasin. Toisaalta totta on sekin, että kun niitä katsoo, tulee mieleen muistoja joita ehkä muuten ei tulisi. Ota ne muistoesineet, pistä ne laatikkoon, ja laita se laatikko talteen pois silmistä. Avaa 10 vuoden päästä. Takaan, ettet kadu.

2. T-paidat

Jos sinulla on kaappi täynnä ihan hyviä ilmaiseksi saatuja t-paitoja, niin todellakin käytät ne loppuun ennen kuin ostelet uusia. Mitä elämänlaatuun tulee, vaihtoehtosi tälle päivälle ovat: 1) mene kävelylle kirpeään pakkassäähän, kun ei enää tuulekaan, 2) lue hyvä kirja, 3) osta Steamin alennusmyynnistä Papers, Please[2] ja pelaa sitä, 4) vie vanha äitisi lounaalle, tai 5) lajittele t-paitasi lemppareihin ja muihin ja järjestele uudelleen vaatekomerosi, jossa ei käy kukaan muu kuin sinä. Mieti sitä.

3. CDt ja DVDt

Jos sinulla ei ole levyjä, mutta on mahdollisuus soittaa musiikkia tietokoneelta, CD:eitä ja DVD:eitä tuskin kannattaa juurikaan enää ostaa. Jos sinulla nyt kuitenkin on niitä etkä just nyt tarvitse sitä hyllytilaa jollekulle toiselle asialle, anna olla siellä vaan. Katso kohdan 2. vaihtoehdot. Kun tulet kävelyltä äitisi kanssa, ehdota perheelle että katsotte jonkun leffan yhdessä. Levittäkää DVD-kotelot lattialle valitsemista varten; takuulla hauskempaa yrittää sörkkiä internetin ruudulta yhteistä valitaa.

4. Kirjat

Toivo sähkökirjaa joululahjaksi ja hanki kirjastokortti[3]. Muuten, ihan oikeasti: ei ne kirjat siellä hyllyssä sinua onnettomaksi tai tyytymättömäksi tee. Niiden hankkiminen ei ehkä onnellistuttanut sinua niin paljon kuin olit toivonut, mutta kun ne nyt ovat siellä hyllyssä niin eivät ne sieltä öisin hypi uniisi ja käännä sielusi onnellisuuskeskusta nollille. Lakkaa angstaamasta romun määrästä nyt ja mene vaikka kahville veljesi kanssa, jota et ole nähnyt kuukausiin. Joku toinen päivä kutsu kaverit kylään ja leiki kirjastoa: etsi hyllyistäsi kaikille joku kirja, jota he eivät ole lukeneet, mutta josta saattaisivat pitää. (Jos haluat, voit toki luvata, ettei kirjaa tarvitse palauttaa.)

5. Urheiluvälineet

Eli kaapissasi on rinkka, teltta, sukset ja luistimet, vaikka et ole käynyt kahteen vuoteen sen paremmin vaeltamassa kuin hiihtämässä tai luistelemassakaan. Myy ne pois! Niitähän saa vuokrata! Joopa joo. Jos et ole kahteen vuoteen saanut aikaan lähteä hiihtämään, kuinka todennäköistä on, että hiihtopäähänpiston seuraavan kerran yllättäessä selvität, mistä ja mihin hintaan niitä kamoja saa vuokrata ja pitääkö varata etukäteen, ja roijaudut sinne vuokrapaikkaan? Huollata ne välineet ja pistä varastoon, niin olet valmistautunut kun tilapäinen mielenhäiriö iskee. Kerro naapurille, että teillä on varastossa hyvät hiihtokamat, joita saa kyllä lainata tarpeen tullen. (Mutta älä hyvä ihminen osta lisää tätä kamaa miettimättä hieman kuinka paljon käytät entisiä.)

6. Laukut ja kassit

Et todellakaan investoi rahaa Yhteen Tosi Hyvään Laukkuun jos kaappisi on jo täynnä laukkuja. Se kassivarasto on elävä todiste siitä, että kyvyssäsi valita Yksi Tosi Hyvä ja sen jälkeen jättää loput kauppaan ikuisiksi ajoiksi on aika paljon toivomisen varaa. Se kyky ei todennäköisesti yhtään parane sillä, että päätät, että TÄMÄ on nyt sitte viimeinen kassi jonka ostat. Siispä et osta mitään, vaan säästät rahaa ja luontoa ja käytät niitä kasseja joita sinulla jo on.

7. Keittiövälineet

Myyt ne välineet, joita oikeasti et ole käyttänyt noin vuoteen. Mutta jos käytät mikroaaltouunia päivittäin, niin et todellakaan luovu siitä vain siksi, että joku minimalisti lämmittää ruuantähteensä kaasuhellalla. Uusia veitsiä ostat kun entisistä ei saa enää teroittamalla kalua, etkä ennen.

8.  Rumat asiat joille ei ole käyttöä

Okei, tämä on niin ylimalkaisesti muotoiltu, että täsmäävistä asioita kannattaa varmaan pistää kierrätykseen suurin osa. Sitten kun joutaa. Ei kuitenkaan ole mitään pahaa siinä, että keittiön yläkaapin nurkassa on ne Emmi-tädin perintökupit (onpahan perikunnalla aikanaan jotain ihmettelemistä). Eikä siinä, että säilytät lankavarastoasi rumassa, melko epäkäytännöllisessä muovilaatikossa, jos sinulla nyt satttuu olemaan sellainen muovilaatikko, sen sijaan että ostaisit uuden ja vanha menisi kaatopaikkaa täyttämään. Lisäksi katso jälleen kohta 2: nostaako elämänlaatuasi varmasti enemmän se, että sen ihanan taulun vieressä ei ole rojua, vai se, että vietät siivoamiseen kuluvan ajan perheesi kanssa, kirjaa lukien, tai ystäville internetissä chattaillen? (Älä osta rumia, epäkäytännöllisiä esineitä. Mutta kun joskus väistämättä saat niitä lahjaksi, ei se niin kamalasti haittaa.)

Ps. Se Papers, Please on oikeasti todella hauska.

Vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus

Olen viime aikoina mieltynyt sanaan solidaarisuus. Solidaarisuus on nähdäkseni Vasemmistoliiton ajattelun syvin olemus. Sille perustuvat niin vasemmistolainen yhteiskuntapolitiikka (solidaarisuus niitä kohtaan, joilla tällä hetkellä menee heikosti) kuin nykyaikainen vasemmistolainen ympäristöpolitiikkakin (solidaarisuus jälkipolvia ja kehittyviä maita kohtaan). Sanassa on vain yksi vika: sillä on niin toivottoman paljon historiallista painolastia.

Solidaarisuus kuulostaa ensinnäkin kauhistuttavan 70-lukulaiselta, enkä nyt tarkoita Ramonesin ja Tähtien sodan 70-lukua vaan ajattelen ennemminkin öljykriisiä, Leonid Brezneviä ja Kalevi Sorsaa. Osalle ihmisistä solidaarisuus kuulostaa anarkokommunistiselta ääriliikehdinnältä ja osalle siitä tulee mieleen se, kuinka vaikea heidän on erottaa Sosialidemokraattista puoluetta Keskustasta. Joillekin molemmat.

Lisäksi "vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus" kuulostaisi hienommalta, jos viimeinenkin sana olisi ihan suomea, eikä lainasana. (Ja jos se ei olisi Sosialidemokraattisen puolueen iskulause. Mutta Espoon vasemmistolla on hyvin alkanut perinne toisten iskulauseiden lainailemisessa, joten sen en nyt anna häiritä.) En vaan ole keksinyt hyvää käännöstä.

Mihinkään yhteisöllisyys-linjalle en halua lähteä. Yhteisöllisyys on sellaista tympeää hymistelyä, että nyt kivasti tässä pidetään kaikki huolta toisistamme, kun oikeasti pidetään huolta vaan itsestä ja omista kavereista ja korkeintaan niistä, jotka epäonnekseen ovat sattuneet samaan naapurustoon tai kouluun. Mikään rikkauden jakamiseen tai hyväntekeväisyyteen liittyvä ei kelpaa: hyväntekeväisyydessä suuntautuu jalolta hyväosaiselta avuttomalle köyhälle, kun taas solidaarisuus vallitsee tasa-arvoisten joskin mahdollisesti erilailla onnekkaiden välillä.

Ja missään tapauksessa en kelpuuta mitään myötätuntoa tai lähimmäisenrakkautta. Hyviä asioita nekin, mutta solidaarisuus ei ole tunne. Solidaarisuus on ennen kaikkea moraalinen käsitys: vakaumus siitä, että jos itsellä on jotain hyvää, kaikki ihmiset ovat lähtökohtaisesti sen saman hyvän arvoisia.

Sosiaalinen sokeus, mikä ihana tekosyy?

Seuraa taas neuvoja joita ei pyydetty. Tai tällä kertaa oikeastaan pyydettiin, mutta ei minulta. Nimittäin kysyttiin, miten pitäisi suhtautua ihan mukavaan mutta sosiaalisesti puolisokeaan kaveriin, jolla on tapana töksäytellä asioita, joista toisille tulee paha mieli. Että voisiko sille jotenkin hienovaraisesti sanoa, että ei tykkää siitä töksäyttelystä, ilman että sen tulee paha mieli tai seuraa draamaa.

Juttuhan on niin, että jos kyseessä on oikeasti mukava mutta sosiaalisesti puolisokea kaveri, hienovaraisuus ei toimi. Jos se toimisi, se olisi toiminut jo. Mukava ihminen ei halua aiheuttaa pahaa mieltä, joten jos hän on oikeasti mukava, hän ei ole havainnut pahaa mieltä, vaikka varmasti se on loukkaantuneiden naamasta, sanoista, äänensävystä tai käytöksestä jotenkin näkynyt. Silloin hän ei todennäköisesti myöskään havaitse hienovaraisia vihjeitä. Häntä ei myöskään auta yleisluontoinen tieto siitä, että hän sanoo usein asioita, joista toisten tulee paha mieli - jos hän osaisi itse päätellä, mitä ne asiat ovat, hän olisi jo päätellyt ja lopettanut.

Ainoa keino on siis puuttua konkreettisesti asiaan. "Hei, eilen kun sanoit [X], minun tuli siitä paha mieli. Arvostaisin, jos jatkossa voisit olla tekemättä niin."

Optimaalisessa tilanteessa henkilö sanoo "Anteeksi, en tajunnut, yritän, muistutathan jos unohdan." Hän saattaa lisätä, että hänellä on tiettyjä sosiaalisten tilanteiden hahmottamisen vaikeuksia ja siksi hän arvostaa suoraa palautetta asiasta. Hieman todennäköisemmässä tilanteessa henkilö tulee niin kuin kuka tahansa hieman kiukkuiseksi kun häntä kritisioidaan ja saattaa puolustella itseään vetoamalla siihen, että ei todellakaan tarkoittanut pahaa, hän nyt vaan on sellainen.

Ja sitten hän ihan oikeasti ei tee X:ää uudestaan. Ainakaan toisen ja kolmannen muistutuksen jälkeen. 

Jos hän siis oikeasti on mukava, ja ongelma oikeasti on, että hän ei ole tajunnut, että joku asia loukkaa muita, ja palaute on oikeasti ollut vilpitöntä.

Muitakin syitä voi olla sekä töksäyttelevälle tyylille että siitä nenään meneville herneille. 

Mitä sinä voit tehdä laihuusihannoinnin lopettamiseksi?

Lähes joka kolmannella kanadalaistytöllä on häiriintynyt suhde ruokaan[1]. Jopa yksi kahdestatoista on oksentanut tahallaan syötyään mielestään liikaa[1]. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan joka neljäs 9-14-vuotias tyttö ja joka kahdeksas poika on ollut laihdutuskuurilla, mutta laihduttamisesta ei ole juurikaan iloa, sillä kolmen vuoden seurannassa laihduttamista harrastavat olivat lihoneet enemmän kuin muut[2]. Australiassa on sama meininki: 14-16-vuotiaista tytöistä kaksi kolmesta on ollut epäterveellisellä laihdutuskuurilla ja joka kolmas oli hölmöillyt laihduttamisen kanssa viimeisen kuukauden aikana - esimerkiksi polttanut tupakkaa laihtuakseen, syönyt laihdutuspillereitä, tai ryhtynyt erittäin vähäkaloriselle ruokavaliolle nopean painonmenetyksen toivossa[3]. On myös todettu, että jos vanhemmilla on tapana keskustella painosta ja laihduttamisesta lasten kuullen, lapsilla on taipumus epätervellisiin laihdutuspyrkimuksiin[4]. Lasten lisääntyvästä lihavuudesta kannetaan kansakunnassa suurta huolta. Samaan aikaan yhä useampi nuori sairastuu anoreksiaan, joka on potentiaalisesti tappava tauti[5].

Sarjassamme neuvoja joita ei pyydetty, tässä ajatuksia siitä, mitä jokainen meistä voi tehdä "laihdutusepidemian" pysäyttämiseksi:

1. Jos et ole ylipainoinen, älä missään tapauksessa laihduta. Ja ylipainoksi ei lasketa "noita paria kiloa ylimääräistä tossa vyötäröllä", vaan ainoastaan ihan oikea ylipaino. Ei kun ihan oikeasti älä. Koskee myös sinua!
2. Jos olet ylipainoinen, älä silti laihduta.Voit toki syödä hieman vähemmän ja terveellisemmin ja liikkua enemmän, mutta älä kyttää painoasi, äläkä ryhdy "kuureille", ellei lääkäri kehota ja valvo.
3. Kun nyt kuitenkin laihdutat tai kyttäät painoasi (koska olet saman ilmapiirin uhri kun ne nuoret, joista yllä puhuttiin), älä tee siitä small talkia. Pidä asia omana tietonasi. Jos jätät pullan väliin kahvipöydässä tai otat salaatin pihvin sijaan, älä tee siitä numeroa. Laske pisteet päässäsi, älä ääneen. Jos joku saa sinut kiinni laihduttamasta vaikket edes ole ylipainoinen, ymmärrä näyttää nololta. 
4. Älä koskaan kommentoi kenenkään painoa tai ruumiinmuotoa. Älä edes positiivisesti. Jokainen "oi, sä olet laihtunut, näytätpä hyvältä" sisältää piiloviestin siitä, että jos ei laihduta, ei näytä hyvältä, ja että hyvältä ja laihalta näyttäminen on asia, jolla saa kiitosta ja hyväksyntää.
5. Kun nyt kuitenkin kommentoit, älä tee sitä lasten tai nuorten kuullen. Suhtaudu laihdutusasioihin "aikuisten juttuna", josta lasten ei oikein ole edes sopivaa kuulla muualla kuin ehkä lääkärissä tai ravintoterapeutilla.
6. Mitä tahansa teet, älä sano lastesi kuullen itseäsi "rumaksi ja lihavaksi", tai  muuten lyttää omaa ulkomuotoasi kilojen tai ympärysmittojen perusteella. Lasten silmissä äiti ja isä ovat kauniita ja hyviä. Älä opeta, että sillä kauneudella ja hyvyydellä ei ole mitään väliä, koska vaaka näyttää viisitoista kiloa liikaa.

Ehkä se siitä. 

Onko sykealueharjoittelussa joku järki?

Kun nyt olen erilaisten pelien[1,2] kautta houkuttunut juoksentelemaan päättömästi pitkin lähitienoita, heräsi kysymys onko esimerkiksi sykemittarivalmistajien suosittelemassa sykealueiden kyttäämisessä harjoittelun aikana[3] joku järki.

Kuntoilijan kannalta lyhyesti: eipä juuri. Erilaisia sykealuesysteemejä on tutkittu jonkin verran, ja tutkimuksissa (esimerkiksi [4,5]) on havaittu, että matalahkon sykkeen harjoitusten painottaminen parantaa juoksijoiden tuloksia, mutta sillä ei ole kaltaiselleni satunnaiskuntojuoksijalle tuontaivaallisen väliä. Samat tutkimukset osoittavat nimittäin, että kunto kasvaa kaikilla - toisilla vain pikkaisen nopeammin kuin toisilla. En treenaa kilpailua varten eikä kuoleman korjatessa voita se, joka pystyy juoksemaan pisimmälle, joten ihan sama.

Käsitys siitä, että ainoastaan tietyllä sykkeellä harjoittelu toimisi laihdutuskeinona siksi, että korkeammilla sykkeillä kehon rasvanpoltto heikkenee, ei liene fysiologisesti pätevä, olettaen, että henkilö syö saman verran harjoitusohjelmasta riippumatta. Seuraavista aterioista saatavat kalorit tasoittanevat tilanteen: jos tuli poltettua rasvaa, muutetaan niitä rasvavarastoiksi, ja jos taas tuli poltettua jotain muuta, täydennetään niitä varastoja sen sijaan että tehtäisiin lisää rasvaa. Pitkällä tähtäimellä väliä on energiansaannilla ja -kulutuksella yleensä, ei sillä, mistä se energia kullakin liikuntajaksolla otetaan.

Näyttää myös siltä, että eri vyöhykkeet (esimerkiksi juuri tehokkaan rasvanpolton alue ja aerobisen kuntoilun kannalta optimaalinen alue) eivät oikeasti ole erillisiä, vaan päällekkäisiä[6]. Lisäksi niiden päättely suoraan maksimisykkeestä menee usein pieleen siksi, että eri ihmisillä esimerkiksi aerobisen ja anaerobisen suorituskyvyn tai rasvametabolian optimialue on eri kohdassa sykealuetta[6]. Jos päälle vielä käyttää iästä laskettua maksimisykettä, johon liittyy huomattavan suuri standardivirhe[7], lopputulos on, että sykealueiden rajat voisi mittariinsa melkein yhtä hyvin heittää nopalla.

Päätelmäni on siis se, että normikansalaisen ei ole kuntoillessaan sen paremmin mahdollista kuin tarpeenkaan kytätä, onko "oikealla sykealueella". Kunhan tuntee saavansa liikuntaa mutta ei reuhdo päättömästi, liikunnasta on hyötyä, mitä suurimmalla todennäköisyydellä sekä painontarkkailun että aerobisen kunnon kannalta. Intensiteetti - käveleskelyä pidempään vai portaiden juoksemista lyhyemmän aikaa - kannattanee valita lähinnä sen mukaan mitä saa itsensä helpoiten tekemään.

Kilpaurheilijat sitten erikseen, heidän touhuihinsa en minä puutu.

PS. En tiedä mitään, mikä kannustaisi olemaan reuhtomatta liikaa juoksulenkillä paremmin kuin se, että pitää säästellä vähän jaksamistaan siltä varalta, että zombit[1] käy päälle.

Sokerihumalaa ei ole

Kesällä lapset saavat usein jäätelöä ja toisinaan limsaakin. Melkein yhtä usein kuulee vanhempien huokaavan, että voi voi, pakko kai niiden on saada, mutta voi voi, kun niistä tulee sitten niin levottomia ja hankalia.

Hyviä ja huonoja uutisia.

Hyvät ensin: sokerihumalaa ei ole. Asiasta on tehty kymmenittäiin kontrolloituja tutkimuksia, eikä lasten käyttäytymisessä ole nautitun sokerin määrästä riippuvia eroja sen paremmin silloin kun verrataan eri tavoin makeutettuja herkkuja keskenään[1,2] tai karkin syöntiä syömättä jättämiseen[2].

Sitten huonot uutiset: tästä ei mitenkään seuraa, että lapsenne eivät käyttäytyisi huonosti syötyään herkkuja. Ja ikävä kyllä, kun niin käy, vika saattaa olla teissä itsessänne. Eräässä tutkimuksessa[3] juotettiin kaikille lapsille samaa sokeritonta limsaa, mutta puolen lapsista vanhemmille kerrottiin, että he ovat saaneet sokerilientä. Ne vanhemmat, jotka kuvittelivat lapsensa saaneen sokeria, raportoivat lasten käyttäytyneen sen seurauksena huonommin. Ulkopuolinen tarkkailija sen sijaan totesi videonauhalta näiden vanhempien itsensä käyttäytyneen eri tavalla: he kyttäsivät lapsiaan, nalkuttivat näille ja muutenkin pyrkivät päsmäröimään.

Siinä miettimistä loman ajaksi. Hyviä jäätelösäitä.

Ajatuksia Äitikortista

"Äitikortti: Kirjoituksia lisääntymisestä" on Anu Silfverbergin kirja raskaudesta, vauvan saannista ja pienen vauvan vanhemmuudesta. Tilasin kirjan kirjastosta heti kun se alkoi saada julkisuutta, sillä arvioiden perusteella Silfverbergin tuskastuminen äitiyden hartaisiin harrastajiin ja kestovaippojen käytön tekemiseen elämäntavaksi alkoi kovasti kuulostaa omilta fiiliksiltäni.

Tältä osin minut palkittiinkin. Silfverberg kritisoi varsin napakasti ja aiheesta sitä, että vaikkapa kantoliinan käytöstä tehdään elämäntapaa jossa muille vaihtoehdoille ei enää ole tilaa ja jossa niitä aletaan jopa pitää jollain epämääräisellä tavalla haitallisina. Siis ei tietenkään yleisesti, koska "kaikkihan tekevät omat valintansa", mutta "kantoliinailijan" omalla kohdalla, koska "minä uskon, että meidän vauvalle tämä on oikeasti hyödyllistä". Ei tarvitse kovin montaa äitiyteen hurahtanutta tuntea, että kyseinen puhetapa on tullut tutuksi. Sen tietynlainen valheellisuus on aina vaivannut minua ja myönnän, että nauroin ääneen kun Silfverberg vertasi sitä kiihkouskovaisen valheelliseen hymyyn tämän väittäessä rakastavansa syntistä, mutta vihaavansa tämän syntiä. Imetystukipalstojen kertomusten kulttiluonteen tunnistan myös: tarinoissa tosiaan toistuu sama eksymisen, etsimisen, löytämisen ja kilvoittelun kautta voittoon pääsyn teema.

Esseistä se, jonka mielellään saisivat lukea kaikki, on "Työt ja naisten työt". Pidän itseäni feministinä, mutta silti tajusin vasta kun Silfverberg rautalankaa väänsi, että kotona normaalissa elämässä tehtävien asioiden määrittely "kotiäidin työksi" jolle pitäisi maksaa palkkaa ainakin ajatusleikin tasolla on itse asiassa aika pelottavaa ja keskustelu asiasta erittäin sukupuolittunutta. Vanhempainvapaat pidän mielelläni, mutta en katso, että kun olen elänyt lasteni kanssa kotona osan edellisistä vuosista, olen ollut "töissä kotona". Olen ollut perheen kanssa vapaalla. Ja kuten Silfverberg toteaa, on skandaali, että näistä vapaista käyttävät miehet ainoastaan kuusi prosenttia.

Feminismin ja hurahtamisenvastaisuuden teemat kulkevat kirjan läpi kauttaaltaan ja tekevät sen muutenkin lukemisen arvoiseksi. Kokonaisuutena Silfverbergin kokoelma jää kuitenkin ehkä hieman hajanaiseksi. Huolimatta ääneenlausutustakin pyrkimyksestä kytkeä henkilökohtaista yhteiskunnalliseen suuri osa kirjasta kuitenkin käsittelee sitä henkilökohtaista. Silfverbergin omat synnytykset, imetyskokemukset, vauvan nukuttamiset ja niin pois päin käydään läpi ei vain lyhyenä taustoittavana mainintana vaan varsin yksityiskohtaisina kertomuksina. Ja ne yksityiskohdat, ollakseni ikävä ihminen, eivät kiinnosta minua tippaakaan. Yhteiskuntatieteiljöitä ja muita ilmiöiden asiantuntijoita haastatellessaan kirja on parhaimmillaan, mutta niitä osuuksia on loppujen lopuksi aika vähän.

Jännänä yksityiskohtana todettakoon, että vaikka Silfverberg kirjassaan huomauttaa, että on erikoista, että kun puhutaan vanhemmuudesta tai lapsen parhaasta, puhutaan käytännössä melkein aina vauvoista tai alle kolmevuotiaista, kirjan takakansitekstissä mainostetaan sitä "kirjana vanhemmuudesta". Sitä se ei missään tapauksessa ole. Alaotsikon "lisääntymisestä" on paljon paremmin kohdallaan. Kirja kattaa raskaaksitulon yrityksen, odottamisen, synnytyksen, ja vauvan hoidon. Varsinaista jo puhuvan ja kävelevän lapsen vanhemmuutta siinä ei edes sivuta.

Koska Silfverbergkin lopussa sortuu jakamaan omat tärkeät neuvonsa uuden vauvan vanhemmille, todettuaan ensin, että neuvoja on maailma pullollaan, teen itse lopuksi saman. Tohtori Wessmanin neljä tärkeintä neuvoa pikkuvauvojen vanhemmille:

1. Älä usko ketään, joka väittää tietävänsä miltä vauvasta tuntuu tai mitä se ajattelee. Vauva ei tiedä olevansa äidistä erillinen? Vauva on kauhuissaan jos joutuu olemaan rattaissa kasvot menosuuntaan? Vauva tuntee turvallisuutta kun se kapaloidaan, koska se ajattelee olevansa kohdussa? Mistä hitosta tällaisia voi muka tietää? Yhden tietää vauvan olosta: siitä lähtee äänimerkki, kun sen ei ole hyvä olla. Jos äänimerkkiä ei kuulu ja se ei johdu vakavasta sairaudesta, vauvalla on mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihan jees.
2. Älä usko ketään, joka väittää, että lapselle on pitkäaikaisia seuraamuksia siitä, että se silloin tällöin joutuu itkemään ennen kuin sen tarpeisiin vastataan. Mikään tutkimus tai arkikokemus ei puhu tämän käsityksen puolesta. 
3. Elä lasten kanssa, älä lapsia varten.
4. Luojan tähden säästä kanssaihmiset siltä, että pyytämättä perustelet heille syvällisesti, miksi sinulla on / ei ole kantoliinaa, täysimetystä, merkkirattaita, kestovaippoja, perhepetiä, tai yhtään mitään muutakaan. Kyllä ne kysyvät, jos niitä kiinnostaa. 

Lyhyt arvio: tykkäsin, tuskin luen uudestaan, lukekaa jos aihe kiinnostaa.