Mitä sinä voit tehdä laihuusihannoinnin lopettamiseksi?

Lähes joka kolmannella kanadalaistytöllä on häiriintynyt suhde ruokaan[1]. Jopa yksi kahdestatoista on oksentanut tahallaan syötyään mielestään liikaa[1]. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan joka neljäs 9-14-vuotias tyttö ja joka kahdeksas poika on ollut laihdutuskuurilla, mutta laihduttamisesta ei ole juurikaan iloa, sillä kolmen vuoden seurannassa laihduttamista harrastavat olivat lihoneet enemmän kuin muut[2]. Australiassa on sama meininki: 14-16-vuotiaista tytöistä kaksi kolmesta on ollut epäterveellisellä laihdutuskuurilla ja joka kolmas oli hölmöillyt laihduttamisen kanssa viimeisen kuukauden aikana - esimerkiksi polttanut tupakkaa laihtuakseen, syönyt laihdutuspillereitä, tai ryhtynyt erittäin vähäkaloriselle ruokavaliolle nopean painonmenetyksen toivossa[3]. On myös todettu, että jos vanhemmilla on tapana keskustella painosta ja laihduttamisesta lasten kuullen, lapsilla on taipumus epätervellisiin laihdutuspyrkimuksiin[4]. Lasten lisääntyvästä lihavuudesta kannetaan kansakunnassa suurta huolta. Samaan aikaan yhä useampi nuori sairastuu anoreksiaan, joka on potentiaalisesti tappava tauti[5].

Sarjassamme neuvoja joita ei pyydetty, tässä ajatuksia siitä, mitä jokainen meistä voi tehdä "laihdutusepidemian" pysäyttämiseksi:

1. Jos et ole ylipainoinen, älä missään tapauksessa laihduta. Ja ylipainoksi ei lasketa "noita paria kiloa ylimääräistä tossa vyötäröllä", vaan ainoastaan ihan oikea ylipaino. Ei kun ihan oikeasti älä. Koskee myös sinua!
2. Jos olet ylipainoinen, älä silti laihduta.Voit toki syödä hieman vähemmän ja terveellisemmin ja liikkua enemmän, mutta älä kyttää painoasi, äläkä ryhdy "kuureille", ellei lääkäri kehota ja valvo.
3. Kun nyt kuitenkin laihdutat tai kyttäät painoasi (koska olet saman ilmapiirin uhri kun ne nuoret, joista yllä puhuttiin), älä tee siitä small talkia. Pidä asia omana tietonasi. Jos jätät pullan väliin kahvipöydässä tai otat salaatin pihvin sijaan, älä tee siitä numeroa. Laske pisteet päässäsi, älä ääneen. Jos joku saa sinut kiinni laihduttamasta vaikket edes ole ylipainoinen, ymmärrä näyttää nololta. 
4. Älä koskaan kommentoi kenenkään painoa tai ruumiinmuotoa. Älä edes positiivisesti. Jokainen "oi, sä olet laihtunut, näytätpä hyvältä" sisältää piiloviestin siitä, että jos ei laihduta, ei näytä hyvältä, ja että hyvältä ja laihalta näyttäminen on asia, jolla saa kiitosta ja hyväksyntää.
5. Kun nyt kuitenkin kommentoit, älä tee sitä lasten tai nuorten kuullen. Suhtaudu laihdutusasioihin "aikuisten juttuna", josta lasten ei oikein ole edes sopivaa kuulla muualla kuin ehkä lääkärissä tai ravintoterapeutilla.
6. Mitä tahansa teet, älä sano lastesi kuullen itseäsi "rumaksi ja lihavaksi", tai  muuten lyttää omaa ulkomuotoasi kilojen tai ympärysmittojen perusteella. Lasten silmissä äiti ja isä ovat kauniita ja hyviä. Älä opeta, että sillä kauneudella ja hyvyydellä ei ole mitään väliä, koska vaaka näyttää viisitoista kiloa liikaa.

Ehkä se siitä. 

Onko sykealueharjoittelussa joku järki?

Kun nyt olen erilaisten pelien[1,2] kautta houkuttunut juoksentelemaan päättömästi pitkin lähitienoita, heräsi kysymys onko esimerkiksi sykemittarivalmistajien suosittelemassa sykealueiden kyttäämisessä harjoittelun aikana[3] joku järki.

Kuntoilijan kannalta lyhyesti: eipä juuri. Erilaisia sykealuesysteemejä on tutkittu jonkin verran, ja tutkimuksissa (esimerkiksi [4,5]) on havaittu, että matalahkon sykkeen harjoitusten painottaminen parantaa juoksijoiden tuloksia, mutta sillä ei ole kaltaiselleni satunnaiskuntojuoksijalle tuontaivaallisen väliä. Samat tutkimukset osoittavat nimittäin, että kunto kasvaa kaikilla - toisilla vain pikkaisen nopeammin kuin toisilla. En treenaa kilpailua varten eikä kuoleman korjatessa voita se, joka pystyy juoksemaan pisimmälle, joten ihan sama.

Käsitys siitä, että ainoastaan tietyllä sykkeellä harjoittelu toimisi laihdutuskeinona siksi, että korkeammilla sykkeillä kehon rasvanpoltto heikkenee, ei liene fysiologisesti pätevä, olettaen, että henkilö syö saman verran harjoitusohjelmasta riippumatta. Seuraavista aterioista saatavat kalorit tasoittanevat tilanteen: jos tuli poltettua rasvaa, muutetaan niitä rasvavarastoiksi, ja jos taas tuli poltettua jotain muuta, täydennetään niitä varastoja sen sijaan että tehtäisiin lisää rasvaa. Pitkällä tähtäimellä väliä on energiansaannilla ja -kulutuksella yleensä, ei sillä, mistä se energia kullakin liikuntajaksolla otetaan.

Näyttää myös siltä, että eri vyöhykkeet (esimerkiksi juuri tehokkaan rasvanpolton alue ja aerobisen kuntoilun kannalta optimaalinen alue) eivät oikeasti ole erillisiä, vaan päällekkäisiä[6]. Lisäksi niiden päättely suoraan maksimisykkeestä menee usein pieleen siksi, että eri ihmisillä esimerkiksi aerobisen ja anaerobisen suorituskyvyn tai rasvametabolian optimialue on eri kohdassa sykealuetta[6]. Jos päälle vielä käyttää iästä laskettua maksimisykettä, johon liittyy huomattavan suuri standardivirhe[7], lopputulos on, että sykealueiden rajat voisi mittariinsa melkein yhtä hyvin heittää nopalla.

Päätelmäni on siis se, että normikansalaisen ei ole kuntoillessaan sen paremmin mahdollista kuin tarpeenkaan kytätä, onko "oikealla sykealueella". Kunhan tuntee saavansa liikuntaa mutta ei reuhdo päättömästi, liikunnasta on hyötyä, mitä suurimmalla todennäköisyydellä sekä painontarkkailun että aerobisen kunnon kannalta. Intensiteetti - käveleskelyä pidempään vai portaiden juoksemista lyhyemmän aikaa - kannattanee valita lähinnä sen mukaan mitä saa itsensä helpoiten tekemään.

Kilpaurheilijat sitten erikseen, heidän touhuihinsa en minä puutu.

PS. En tiedä mitään, mikä kannustaisi olemaan reuhtomatta liikaa juoksulenkillä paremmin kuin se, että pitää säästellä vähän jaksamistaan siltä varalta, että zombit[1] käy päälle.

Sokerihumalaa ei ole

Kesällä lapset saavat usein jäätelöä ja toisinaan limsaakin. Melkein yhtä usein kuulee vanhempien huokaavan, että voi voi, pakko kai niiden on saada, mutta voi voi, kun niistä tulee sitten niin levottomia ja hankalia.

Hyviä ja huonoja uutisia.

Hyvät ensin: sokerihumalaa ei ole. Asiasta on tehty kymmenittäiin kontrolloituja tutkimuksia, eikä lasten käyttäytymisessä ole nautitun sokerin määrästä riippuvia eroja sen paremmin silloin kun verrataan eri tavoin makeutettuja herkkuja keskenään[1,2] tai karkin syöntiä syömättä jättämiseen[2].

Sitten huonot uutiset: tästä ei mitenkään seuraa, että lapsenne eivät käyttäytyisi huonosti syötyään herkkuja. Ja ikävä kyllä, kun niin käy, vika saattaa olla teissä itsessänne. Eräässä tutkimuksessa[3] juotettiin kaikille lapsille samaa sokeritonta limsaa, mutta puolen lapsista vanhemmille kerrottiin, että he ovat saaneet sokerilientä. Ne vanhemmat, jotka kuvittelivat lapsensa saaneen sokeria, raportoivat lasten käyttäytyneen sen seurauksena huonommin. Ulkopuolinen tarkkailija sen sijaan totesi videonauhalta näiden vanhempien itsensä käyttäytyneen eri tavalla: he kyttäsivät lapsiaan, nalkuttivat näille ja muutenkin pyrkivät päsmäröimään.

Siinä miettimistä loman ajaksi. Hyviä jäätelösäitä.

Ajatuksia Äitikortista

"Äitikortti: Kirjoituksia lisääntymisestä" on Anu Silfverbergin kirja raskaudesta, vauvan saannista ja pienen vauvan vanhemmuudesta. Tilasin kirjan kirjastosta heti kun se alkoi saada julkisuutta, sillä arvioiden perusteella Silfverbergin tuskastuminen äitiyden hartaisiin harrastajiin ja kestovaippojen käytön tekemiseen elämäntavaksi alkoi kovasti kuulostaa omilta fiiliksiltäni.

Tältä osin minut palkittiinkin. Silfverberg kritisoi varsin napakasti ja aiheesta sitä, että vaikkapa kantoliinan käytöstä tehdään elämäntapaa jossa muille vaihtoehdoille ei enää ole tilaa ja jossa niitä aletaan jopa pitää jollain epämääräisellä tavalla haitallisina. Siis ei tietenkään yleisesti, koska "kaikkihan tekevät omat valintansa", mutta "kantoliinailijan" omalla kohdalla, koska "minä uskon, että meidän vauvalle tämä on oikeasti hyödyllistä". Ei tarvitse kovin montaa äitiyteen hurahtanutta tuntea, että kyseinen puhetapa on tullut tutuksi. Sen tietynlainen valheellisuus on aina vaivannut minua ja myönnän, että nauroin ääneen kun Silfverberg vertasi sitä kiihkouskovaisen valheelliseen hymyyn tämän väittäessä rakastavansa syntistä, mutta vihaavansa tämän syntiä. Imetystukipalstojen kertomusten kulttiluonteen tunnistan myös: tarinoissa tosiaan toistuu sama eksymisen, etsimisen, löytämisen ja kilvoittelun kautta voittoon pääsyn teema.

Esseistä se, jonka mielellään saisivat lukea kaikki, on "Työt ja naisten työt". Pidän itseäni feministinä, mutta silti tajusin vasta kun Silfverberg rautalankaa väänsi, että kotona normaalissa elämässä tehtävien asioiden määrittely "kotiäidin työksi" jolle pitäisi maksaa palkkaa ainakin ajatusleikin tasolla on itse asiassa aika pelottavaa ja keskustelu asiasta erittäin sukupuolittunutta. Vanhempainvapaat pidän mielelläni, mutta en katso, että kun olen elänyt lasteni kanssa kotona osan edellisistä vuosista, olen ollut "töissä kotona". Olen ollut perheen kanssa vapaalla. Ja kuten Silfverberg toteaa, on skandaali, että näistä vapaista käyttävät miehet ainoastaan kuusi prosenttia.

Feminismin ja hurahtamisenvastaisuuden teemat kulkevat kirjan läpi kauttaaltaan ja tekevät sen muutenkin lukemisen arvoiseksi. Kokonaisuutena Silfverbergin kokoelma jää kuitenkin ehkä hieman hajanaiseksi. Huolimatta ääneenlausutustakin pyrkimyksestä kytkeä henkilökohtaista yhteiskunnalliseen suuri osa kirjasta kuitenkin käsittelee sitä henkilökohtaista. Silfverbergin omat synnytykset, imetyskokemukset, vauvan nukuttamiset ja niin pois päin käydään läpi ei vain lyhyenä taustoittavana mainintana vaan varsin yksityiskohtaisina kertomuksina. Ja ne yksityiskohdat, ollakseni ikävä ihminen, eivät kiinnosta minua tippaakaan. Yhteiskuntatieteiljöitä ja muita ilmiöiden asiantuntijoita haastatellessaan kirja on parhaimmillaan, mutta niitä osuuksia on loppujen lopuksi aika vähän.

Jännänä yksityiskohtana todettakoon, että vaikka Silfverberg kirjassaan huomauttaa, että on erikoista, että kun puhutaan vanhemmuudesta tai lapsen parhaasta, puhutaan käytännössä melkein aina vauvoista tai alle kolmevuotiaista, kirjan takakansitekstissä mainostetaan sitä "kirjana vanhemmuudesta". Sitä se ei missään tapauksessa ole. Alaotsikon "lisääntymisestä" on paljon paremmin kohdallaan. Kirja kattaa raskaaksitulon yrityksen, odottamisen, synnytyksen, ja vauvan hoidon. Varsinaista jo puhuvan ja kävelevän lapsen vanhemmuutta siinä ei edes sivuta.

Koska Silfverbergkin lopussa sortuu jakamaan omat tärkeät neuvonsa uuden vauvan vanhemmille, todettuaan ensin, että neuvoja on maailma pullollaan, teen itse lopuksi saman. Tohtori Wessmanin neljä tärkeintä neuvoa pikkuvauvojen vanhemmille:

1. Älä usko ketään, joka väittää tietävänsä miltä vauvasta tuntuu tai mitä se ajattelee. Vauva ei tiedä olevansa äidistä erillinen? Vauva on kauhuissaan jos joutuu olemaan rattaissa kasvot menosuuntaan? Vauva tuntee turvallisuutta kun se kapaloidaan, koska se ajattelee olevansa kohdussa? Mistä hitosta tällaisia voi muka tietää? Yhden tietää vauvan olosta: siitä lähtee äänimerkki, kun sen ei ole hyvä olla. Jos äänimerkkiä ei kuulu ja se ei johdu vakavasta sairaudesta, vauvalla on mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihan jees.
2. Älä usko ketään, joka väittää, että lapselle on pitkäaikaisia seuraamuksia siitä, että se silloin tällöin joutuu itkemään ennen kuin sen tarpeisiin vastataan. Mikään tutkimus tai arkikokemus ei puhu tämän käsityksen puolesta. 
3. Elä lasten kanssa, älä lapsia varten.
4. Luojan tähden säästä kanssaihmiset siltä, että pyytämättä perustelet heille syvällisesti, miksi sinulla on / ei ole kantoliinaa, täysimetystä, merkkirattaita, kestovaippoja, perhepetiä, tai yhtään mitään muutakaan. Kyllä ne kysyvät, jos niitä kiinnostaa. 

Lyhyt arvio: tykkäsin, tuskin luen uudestaan, lukekaa jos aihe kiinnostaa.

Ärsytän kavereitani, mitä teen?

Tätä neuvoa jopa tavallaan vähän niin kuin pyydettiin.

Henkilö otti internettipelissä (en sano missä, mutta kaikki tutut kyllä arvaa) yhteyttä ja kysyi että voisiko hän vähän kysyä neuvoa kun on ollut vaikeuksia tässä roolipelaamisessa. Sanoin että en ole helpdesk, mutta tällä kanavalla jossa hän paraikaa puhuu voi kyllä kysyä semmoisistakin, antaa mennä vaan. Osoittautui, että henkilön ongelma oli se, että hän jatkuvasti pelatessaan tiettyjen ihmisten kanssa sai tietyistä tekemistään asioista palautetta, että nämä ihmiset eivät pidä siitä, ja sitten ei ollut kenelläkään enää oikeastaan hauskaa. Hän kysyi, että mitä hänen nyt pitäisi tehdä.

Hyvä henkilö:

Tiedät ihan hyvin, mikä niitä toisia ärsyttää. Tiedät tämän siitä, että he ovat kertoneet sinulle, ja sitä paitsi osasit ihan omin sanoinkin kuvailla, missä mättää. Kyseessä ei ole mikään moraaliseettinen omantunnonkysymys, vaan mielipideasia. Sinulla on siis kolme vaihtoehtoa.

1. Älä enää tee niitä asioita.
2. Vaihda porukkaa sellaiseen, jossa tapasi eivät ärsytä.
3. Jatka ärsyttävää tapaasi ja hyväksy se, että takiasi jotkut muut vaihtavat porukkaa.

Oikeastihan kyllä tiestit tämän. Kysyit neuvoa, koska et halua valita näistä vaihtoehdoista. Haluat valita vaihtoehdon 4: kerro mielipiteensä ilmaisseille tyypeille, että se on Väärä, ja sitä paitsi Se Auktoriteetti sanoi myös, että mä olen oikeassa, koska ei sitäkään ärsyttäisi se mitä mä teen, joten nyt teidän kaikkien pitää leikkiä mun kanssa sillä lailla kuin mä haluan, ettekä saa enää ärsyyntyä.

Olen otettu siitä, että kelpaan Siksi Auktoriteetiksi tässä yhteydessä, mutta sori, ei onnistunut tällä kertaa. Sosiaalisissa kuvioissa on perin harvoin yhtä totuutta siitä, miten niissä pitää olla. On useita totuuksia, ja ihmisten melko lailla täysi vapaus valita, onko oman käytöksen muuttaminen muiden toivomaan suuntaan vai sosiaalisten kuvioiden vaihtaminen (tai vaihtuminen, kun muut käyttävät poistumisoikeuttaan) pienempi paha. On ihan sama ärsyttäisivätkö tekemisesi minua tai eivät: minä en ole ne ihmiset, jotka ovat ottaneet asian esiin kanssasi.

(Kertomasi perusteella tosin kuulosti siltä, että "väärässähän" ne ovat. Jos valitset vaihtoehdon 2, tiedät mihin ottaa yhteyttä.)

Lääkäri ja luetun ymmärtäminen

Kollega Reinikainen, jonka tuotantoon minulla on ollut kyseenalainen kunnia tutustua aikaisemminkin, on mennyt Kotimaa24-sivustolla mainostamaan kreationistista uskoaan ja samassa yhteydessä esittää jotenkin muka ihan yllättäen viime aikoina kääntyneensä ateistista kristityksi[1]. Jostain syystä Reinikainen on päässyt paitsi kertomaan tätä stooriaan muihinkin uskonnollisiin lehtiin[2] myös jopa Yleisradioon[3] ohjelmaan, joka mainoksensa mukaan tekee juttuja, "jotka tarkastelevat ajan ilmiöitä uudesta kulmasta"[4]. Mistään kovin uudesta jutustahan ei nyt kuitenkaan ole kyse, sillä ensimmäisen kreationistisen opuksensa Reinikainen on kirjoittanut jo 1991 ja sitä ennenkin julkaissut kristillistä kirjallisuutta[5].

En nyt aio ryhtyä tässä yhtään sen enempää evoluutioteorian esittelyyn. Jos se kiinnostaa, niin oppikirjatasoisia esityksiä asiasta löytyy internetistä useita[6,7,8], ja vastaväitteitä kreationistien väitteisiin voi lukea kattavasti indeksoituna Talk.Originsin arkistosta[9] (työtehoseuran varoitus: tuolla menee helposti useampi tunti). Sen sijaan tyydyn toteamaan, että on surkeaa, että lääketieteellisen koulutuksen saanut henkilö voi olla niin pihalla kuin Reinikainen.

Enkä nyt tarkoita pihalla olemisella (pelkästään) sitä, että uskoo kreationismiin, vaan myös sitä, että Reinikainen on ensinnä siteeratun uutisjutun tietojen valossa ilmeisen kykenemätön tekemään minkäänlaista perehtymistä lähdemateriaaleihin. Enkä tarkoita edes pelkästään tieteellisiä materiaaleja. Nimittäin paitsi että Reinikaisen kuvaus evoluutiosta (ensin kehittyi maksa, sitten munuaiset) ei vastaa mitään tunnettua evoluutioteoriaa sinne päinkään[10], myös hänen Raamatun tulkintansa jättää toivomisen varaa.

Reinikainen väittää nimittäin uskovansa siihen, mitä Jeesus sanoi luomisesta. Muuten hyvä, mutta ilmeisesti ainoa kohta Raamattua, jossa Jeesus sanoo luomisesta yhtään mitään, on Markuksen evankeliumin 10. luvun jae 6 ("Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi.") [11]. Kontekstista irroitettuna saattaa tosiaan vaikuttaa siltä, että siinähän Jeesus puhuu kreationismin puolesta. Jakeessa ei kuitenkaan ole asiana maailmanhistoria, vaan avioeron tuomitseminen. Ajatus tuntuu ainakin näin maallikkolukijan silmiin olevan, että koska Jumala on aina tarkoittanut ihmiset pariskunniksi, avioero on huono juttu.

Onkin jännittävää, että paitsi noissa lehtijutuissaan myös esimerkiksi vaaliohjelmassaan[12] Reinikainen on ottanut tästä jakeesta irti kreationismin, mutta ei tunnu olevan lainkaan huolestunut Jeesuksen avioerokannan implikaatioista Suomen laille. Ehkä tosin hyvä niin.

Miten suojella vauvaa kätkytkuolemalta

Harvinaisuudestaan[1] huolimatta kätkytkuolema lienee jokaisen pikkuvauvan vanhemman painajaislistalla melko lähellä kärkeä. Siitä seuraa myös, että jokaikinen hörhö, joka haluaa markkinoida omaa lastenhoitotapaansa autuaaksitekevänä keksii myös selityksen sille, miksi juuri hänen elämäntyylinsä myös varmaankin vähentää kätkytkuolemia. Faktaakin asiasta kuitenkin löytyy.

Tutkimustiedon valossa kätkytkuoleman riskiä voi pienentää seuraavilla toimenpiteillä[2]

1. Nukuta vauva selällään. Kun unisuosituksia eri maissa on muutettu niin, että suositellaan vauvojen nukuttamista selällään, kätkytkuolemien määrä on yli puolittunut[3]. Näin on käynyt myös Suomessa[4].
2. Älä tupakoi. Huom: koskee myös raskausaikaa ja vauvojen isiä sekä muita samassa taloudessa asuvia henkilöitä.
3. Nukuta vauva samassa huoneessa, mutta eri sängyssä, vanhempien kanssa. Internetissä esiintyy taajaan väitteitä, että perhepeti suojaisi kätkytkuolemalta[5], tai vähintäänkin että riskit perhepedissä koskisivat vain "niitä muita", jotka eivät osaa suojata vauvaansa vaikkapa peiton alle joutumiselta taikka kännisiltä vanhemmilta[6,7]. Tutkimustiedon valossa perhepeti ei kuitenkaan missään nimessä ainakaan suojaa kätkytkuolemalta[8,9] ja osa sen riskejä selittävistä tekijöistä (kuten vanhempien väsymystila[8]) on sellaisia, että vaatii aikamoista kanttia väittää, että itse on varmasti niille immuuni. Tupakoimattomuus ja imettäminen eivät myöskään suojaa riskiltä[9], kuten kuulee toisinaan väitettävän.
4. Laita vauvan sänkyyn melko kova patja ja poista sieltä peitot, rätit, tyynyt, unilelut, ja muut irtonaiset pehmeät tavarat. Älä nukuta vauvaa pehmeällä sohvalla, nojatuolissa, tms. Vauvan voi peiton sijaan nukuttaa vaikka unipussiin. Kapaloinnin suhteen tutkimustulokset ovat ristiriitaisia.
5. Pue vauva mieluummin hieman liian viileästi kuin liian lämpimästi.
6. Imetä ensimmäiset elinkuukaudet, vaikka osittainkin.
7. Anna vauvan syödä tuttia nukahtamisvaiheessa.
8. Noudata rokotussuosituksia. Tämä on toinen riskitekijä, josta internet on pullollaan päinvastaisia väitteitä (esimerkiksi [10,11,12]). Esiintyy myös väitteitä, että asiaa ei olisi edes kunnolla tutkittu, koska salaliitto [10]. Tämä ei kuitenkaan lainkaan pidä paikkaansa, vaan rokotteiden ja kätkytkuoleman yhteydestä on tehty useita hyviä tutkimuksia, joista johtopäätös on aivan selvä: rokotettujen vauvojen kätkytkuolemariski on noin puolet rokottamattomien vauvojen riskistä[13].

Kannattaa kuitenkin huomata, että kätkytkuolema on todella harvinainen jo lähtökohtaisesti. Jos tilanne on esimerkiksi se, että äiti ei jostain syystä voi tai halua imettää lainkaan, ei kannata käyttää öitään itkeskellen sitä, että nyt se raukka saattaa kuolla. Imetyksen suojaavan vaikutuksen yhteenlaskettu riskisuhde on 0,4 [14]. Tämä tarkoittaa (*), että riski on 0,4 kertaa pienempi ainakin jonkinaikaa rintaruokituilla lapsilla. Suomessa kätkytkuolema kohtaa noin neljääkymmentä lasta sadastatuhannesta. Tästä voidaan laskea osapuilleen, että rintaruokkimalla lastaan voi äiti vähentää ennestään olemattoman riskin - 0,04 prosenttia eli noin neljä kymmenestätuhannesta - vielä vähän olemattomammaksi - kaksi ja puoli kymmenestä tuhannesta. Noin 4100 äidin, jotka nyt eivät imetä, pitäisi imettää lastaan, jotta säästyttäisiin yhdeltä kätkytkuolemalta.

(*) Tekninen huomautus niille jotka tajusivat että oioin mutkissa: tiedän, että oikeasti nämä eivät ole sama asia, mutta kun kätkytkuolema on niin harvinainen, niin riskisuhde on sama kuin suhteellinen riski. Täsmälleen ottaen jos OR on 0,4 ja insidenssi ~40/100000[1], niin RR on ~0,400096.