Uhmakkuushäiriön esiintyvyyden muutoksista

Pikapäivityksenä havainnollistava kuva, olkaa hyvä.

Usein kuulee väitettävän, että lasten käytösongelmat lisääntyvät. Olen itsekin meinannut pariin otteeseen vedota tähän selittäessäni, miksi tutkimustyöni on hirmuisen tärkeää. Joka kerta olen kuitenkin törmännyt siihen, että en löydä kunnollista viitettä aiheelle - siis semmoista, jossa oikeasti olisi jotain pitkäaikaisseurantanumeroitakin, eikä vain ihmisten subjektiivista kokemusta lisääntymisestä.

Päätin lähestyä asiaa tarkastelemalla uhmakkuushäiriön esiintyvyyttä viime vuosikymmeninä aiheesta julkaistun tieteellisen kirjallisuuden valossa. Löysin asiasta pari katsausartikkelia [1,2], joiden perusteella piirin oheisen kuvan. Lähteissä, joista raportoitiin erikseen eri ikäryhmien ja sukupuolien tietoja, olen jotakuinkin hatusta vedetyin perustein valinnut kuvaan poikien luvut ja ikäryhmän, joka kattaa 10-vuotiaat.

Uhmakkuushäiriö diagnosoidaan, kun lapsi tai nuori ikätasosta ja tilanteen vaatimuksista poikkeavalla tavalla menettää helposti malttinsa, riitelee toisten kanssa, ei välitä säännöistä ja normeista, ärsyttää toisia ihmisiä tahallaan, syyttelee muita virheistään, on kostonhimoinen tai pahantahtoinen, ym [3]. Caninon ja kumppaneiden tutkimuksessa esiintyvyyseroihin eri tutkimuksissa vaikuttivat käytetyt diagnostiset kriteerit ja se, otettiinko niihin mukaan vaatimus toimintakyvyn alenemisesta oireiden vuoksi, mutta näiden lisäksi eivät esimerkiksi lasten ikäryhmä tai manner, jossa tutkimus oli tehty [2]. Tutkimuksen tekovuotta ei ollut heidän mallissaan valitettavasti mukana.

Tämän perusteella täytynee jättää se ongelmien lisääntymiseen vetoaminen nyt toistaiseksi ainakin väliin...

Lähteet:
[1] Comorbidity of internalizing disorders in children with oppositional defiant disorder. Boylan K, Vaillancourt T, Boyle M, Szatmari P, Eur Child Adolesc Psychiatry. 2007 Dec; 16(8) 484-494
[2] Does the prevalence of CD and ODD vary across cultures? Canino G, Polanczyk G, Bauermeister JJ, Rohde LA, Frick PJ, Soc Psychiatry Psychiatr Epidemiol. 2010 Jul; 45(7) 695-704
[3] Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, 5th (DSM-V), American Psychiatric Association, 2013

Tietokonepelit eivät ole vaarallisia - tietokonepeliriippuvuus on

Kuva: pixabay.com

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten tietokonepelien pelaamisen määrä sinänsä ei ennusta lapsille myöhemmin kehittyviä mielenterveyden ongelmia. Nämä kirjoitukset herättävät aina hämmennystä ja kysymyksiä, sillä käytännössä kaikki alan ammattilaiset ja aika moni maallikkokin tuntee jonkun ihmisen, jolle tietokonepelit todellakin ovat ongelma. Miten ihmeessä voi olla niin, että näin yleisesti tunnettu ilmiö ei muka olekaan olemassa?

Mutta onhan se olemassa. Tutkimuksen valossa vaikuttaa siltä, että tietokonepelien pelaaminen sinänsä ei ole ongelma - mutta tietokonepeliaddiktio on. Jos tietokonepelien käytöstä haastatellaan lapsia ja nuoria kysymällä riippuvuusoireista käytetyn ajan sijaan, on yhteys sekä psyykkisiin [1] että fyysisiin [2] oireisiin nähtävissä. Erityisesti yhteys on havaittavissa, vaikka tutkimusaineistona olisi ainoastaan nuoria, jotka kaikki pelaavat .

Mitä riippuvuus sitten tarkoittaa? Yleisen määritelmän mukaan riippuvuus on pakonomaista hakeutumista jonkin mielihyvää tuottavan toiminnan pariin huolimatta siitä, että toiminnalla on huomattavia negatiivisia seurauksia [3 ja viitteet]. Tietokonepeliriippuvuuden mittaamiselle ei ole vakiintunutta tapaa, mutta esimerkiksi seuraava kyselyä on käytetty [2, 4, käännös ak]:

Asteikolla 1 (ei koskaan) - 5 (hyvin usein), kuinka usein viimeisten kuukausien aikana... 

• sinun on ollut vaikea lopettaa pelaamista kun sinulla on ollut tylsää tai olet ollut netissä?
• olet jatkanut pelaamista vaikka tarkoituksesi on ollut lopettaa?
• muut ihmiset (vanhempasi, sisaruksesi, kaverisi) ovat sanoneet, että sinun pitäisi pelata vähemmän?
• olet mieluummin pelannut kuin viettänyt aikaa perheesi tai ystäviesi kanssa?
• olet ollut väsynyt tai uupunut pelaamisen takia?
• olet ajatellut pelaamista silloinkin, kun et ole pelaamassa?
• olet odottanut seuraavaa mahdollisuutta pelata?
• olet itse ajatellut, että sinun pitäisi pelata vähemmän?
• olet yrittänyt pelata vähemmän, mutta epäonnistunut?
• olet tehnyt läksyt tai kotityöt huolimattomasti päästäksesi pelaamaan nopeammin?
• olet laiminlyönyt velvollisuuksiasi (koulutehtäviä, kotitöitä, perhe-elämää) koska olet mieluummin pelannut?
• pelannut pelejä kun olet ollut pahoilla mielin jostain?
• käyttänyt pelejä paetaksesi surua tai huolia, tai saadaksesi helpotusta ikäviin tunteisiin?
• tuntenut olosi levottomaksi, turhautuneeksi tai ärtyneeksi siksi, ettet voi pelata?

(Huomautetaan samantien, että kyselystä ei ole tarkoitus saada täysin minimipisteitä silloinkaan, kun pelaaminen on terveellä pohjalla. Elkää stressatko, en ole kutsumassa ketään riippuvaiseksi siksi, että kerran kuussa menee missio pitkäksi tai että välillä ei todellakaan nappaa mennä seurustelemaan faijan kanssa.)

Toisin sanoen: paljokaan pelaaminen ei ole haitaksi eikä edes ennustane riippuvuuden kehittymistä silloin, kun motivaationa on pelaamisen tuoma ilo eikä arkielämän huolien pakeneminen, ja kun pelaaminen ei häiritse muuta elämää. Sen sijaan rajoitettukin määrä pelaamista voi olla haitaksi, jos kuitenkin pelaaminen pyörii koko ajan mielessä ja pelaaminen on pakonomaista ja lopettaminen vaikeaa. Arvioitaessa tietokonepelaamisen osuutta jonkun ongelmista, on arvioitava pelaamisen laatua, ei määrää.

Erittäin kiinnostavaa on se, että uudessa, lihavuuden ja tietokonepelaamisen yhteyttä tutkivassa tutkimuksessa addiktion ja terveysvaikutusten välittäjänä toimi nimenomaan unenpuute - siinä määrin, että peliaddiktion ja lihavuuden välinen suora riski ei ole edes tilastollisesti merkitsevä mallissa, jossa unenpuute huomioidaan [2]. Unenpuute on tunnettu riskitekijä vähän kaikelle, ja yksi aikamme suurista kansanterveydellisistä ongelmista (viitteitä löytyy esimerkiksi tästä kirjoituksestani).

Take home messages:

• Nukkukaa tarpeeksi!
• Pelatkaa pelejä siksi, että se on kivaa, mutta älkää paetaksenne tosielämän huolia ja murheita.
• Huolehtikaa siitä, että lasten ja nuorten rutiinit ovat kunnossa ja elämä tasapainoista - älkää kytätkö peliaikoja kellon kanssa. 
• Huolestukaa, jos pelaaminen (oma tai lähimmäisen) vaikuttaa pakonomaiselta ja iloa tuottamattomalta. 

Tappaako älypuhelin aivosi?

Toimittaja Sanna Ukkola kirjoittaa kolumnissaan älypuhelinten tuhoavan aivomme kehottaen varmuuden vuoksi vielä otsikossa, että "Älä lue tätä älypuhelimella" [1]. Ukkolan mukaan kännykät erkaannuttavat meidät toisistamme, estävät meitä olemasta läsnä, mädättävät aivomme, estävät meitä nukkumasta, tuhoavat keskittymiskykymme, aiheuttavat väsymystä ja masennusta sekä alentavat hedelmällisyyttä.

Ukkolan läsnäoloa kännykät kyllä ovat estäneet, sillä hän on viettänyt vappupiknikkinsä tarkkailemalla ja laskemalla miten muut ihmiset käyttävät kännyköitään. Kuvittelisi, että jotain parempaakin tekemistä voisi Kaivopuistosta aurinkoisena vapunpäivänä löytyä, mutta kukin tyylillään. Ukkola on myöskin tyrmistynyt, että ihmiset luopuisivat mieluummin pikkusormestaan kuin internetistä. Hän ilmeisesti siis oletti, että ihmiset mieluummin istuisivat sohvalla ihailemassa pikkusormeaan kuin käyttäisivät nettipankkia, viestittelisivät kavereille, katselisivat lastenlasten kuvia, saisivat kutsuja juhliin, varaisivat ajan lääkäriin, tarkistaisivat säätiedotuksen ennen uloslähtöä, pelaisivat pelejä JA katselisivat tv-sarjoja. Aika tärkeä sormi!

No, se siitä. Pöyristely on aina helppoa. Jos otetaan faktapohjaisemmalla linjalla, niin oikeastaan kaikki, mitä Ukkolan väitteistä tarvitsee tietää on, että kun hän jutussaan sanoo, että jokin asia on tietyllä tavalla "tutkimusten mukaan", hänen viitteinään ovat Huffington Post ja The Telegraph, eikä hän ole viitsinyt ilmeisesti seurata lähteitään yhtään sen enempää, saati ajatella niitä kriittisesti, tai tehdä edes Google-hakua hassuimmille väitteille laittaen perään sanan "myth" (kikka, jonka luulisi ammatikseen YLElle sisältöä tuottavan tietävän?). Mutta päätin selvittää pitemmälle.

Ukkolan ensimmäinen lähdelinkki (jossa äärimmäisen harhaanjohtavasti tekstinä "tutkimusten mukaan"!) vie Huffington Postin click-bait-juttuun nimeltään "8 Ways Your Smartphone Completely Messes With Your Life"[2] ja toinen The Telegraphin juttuun siitä, kuinka ihmisen attention span on koko ajan laskenut ja on nyt jo alhaisempi kuin kultakalan[3]. Seurasin näistä edelleen lähdelinkkejä niin pitkälle kuin pääsin, ja pyörittyäni aikani ympyrää toisiinsa linkittelevillä puhelimien aivot mädättävää pahuutta toistelevilla populääriclickbait-sivustoilla faktoja löytyikin - hieman yllättäen - aika paljon.

Kiinnostavaa on se, kuinka pieni osa näistä faktoista itse asiassa käsitteli kännyköitä. Seuraava on lista niistä seikoista, joihin Ukkolan lähteiden mukaan hänen väitteensä kännyköiden aiheuttamasta hedelmättömyydestä ja kultakalan keskittymiskyvystä perustuvat:

• Useissa Yhdysvaltain osavaltioissa kännykän käyttö ajaessa on laissa kielletty. [4]
• Syöpien määrä ei ilmeisesti yleisesti ottaen ole lisääntynyt kännyköiden käytön lisääntymisen myötä, mutta yhdessä ruotsalaisessa tutkimuksessa on havaittu lisätutkimuksia vaativa mahdollinen yhteys kännykän korvalla pitämisen ja harvinaisten aivokasvainten välillä. [5]
• Ihmiset nukkuvat nykyään liian vähän ja vähemmän kuin aikaisemmin. [6]
• Lapset jotka istuvat ruudun ääressä (tässä tutkimuksessa lähinnä katsellen televisiota) ennen nukkumaanmenoa nukahtavat myöhemmin. [7]
• Suuri osa ihmisistä ja nuoremmista ihmisistä vielä suurempi osa pitää kännykkää mukana makuuhuonessa. [8]
• Runsas tietokoneen ja kännykän käyttö, erityisesti iltaisin, ennustaa unihäiriöitä ja masentuneisuutta, unenpuutteen toimiessa todennäköisenä välittäjänä. [9]
• Kirjallisuuden lukeminen lisää mielenteorian ja empatian kykyjä. [10,11]
• Ajattelua vaativa toiminta lapsuudessa ja keski-iässä suojaa ajattelukyvyn heikentymiseltä vanhuudessa. [12] Samoin myös muunlainen aktiivinen elämä keski-iässä. [13]
• Nukkuminen heti uuden opiskelun päälle tehostaa opeteltavien asioiden jäämistä muistiin. [14] 
• Taustavalaistusta e-kirjasta lukeminen vaikuttaa melatoniinin tuotantoon ja hidastaa nukahtamista, verrattuna lukemiseen paperisesta kirjasta. [15] Valon aallonpituudella on huomattava merkitys tälle ilmiölle (sinertävämpi valo -> voimakkaampi vaikutus. [16]
• "Varastoon nukkuminen" saattaa vähentää unenpuutteen vaikutuksia. [17]
• Unenpuute heikentää tunnetaitoja, ihmissuhdetaitoja, stressinsietokykyä, kykyä posiitiiviseen ajatteluun ja rakentavaan ongelmanratkaisuun, sekä lisää taipumusta taikauskoiseen ajatteluun [18] ja sydän- ja verisuonitauteihin [19]. Unenpuutteen vaikutus toimintakykyyn vastaa puolen promillen tai suurempaa humalaa [20]. Unenpuutteen aiheuttamat poissaolot ja työtehon alenemat tulevat myös yhteiskunnalle kalliiksi [21].
• Unen saannissa auttaa mm. jalkojen pitäminen lämpimänä [22], mutta huoneen muuten viileänä [23,24]. Unen saantia sen sijaan haittaa esimerkiksi kofeiinin nauttiminen nukkumaanmenoa edeltävien kuuden tunnin aikana [25] (mutta kofeiinin kokonaiskulutus ei [24]), poikkeaminen tavallisesta ruokarytmistä illalla [26], kognitiivisesti stimuloiva toiminta sängyssä [24], nukahtamisympäristön meluisuus [24] ja tupakointi [27].
• Paljon urheilevat ihmiset raportoivat nukkuvansa paremmin [28], mutta liikunnan ja unen yhteydestä on esitetty myös tuloksia, joiden mukaan riittävä uni lisää liikuntaa - ei päinvastoin. [29]
• Päiväunet piristävät. [30, 31, 32, 33]
• Meditointi saattaa vähentää unen tarvetta. [34]
• Tuoksuilla on vaikutusta vireystilaan ja uneen. [35, 36]
• Uniapnea on vaarallista [37].
• Puhelimen menettämisen pelko ("nomophobia") on mahdollisesti yksi aikakautemme spesifisistä fobioista [38], samaan tapaan kuin lentopelkoa esiintyy nykyään mutta ei ennen lentokoneiden keksimistä.
• On helvetin häiritsevää, jos puhelimesi soi kesken psykologisen kokeen, vaikka luulet kääntäneesi siitä äänet pois [39].
• Kännyköiden käyttö ahdistavien asioiden pakenemiseen saattaa aiheuttaa mielenterveysongelmia tai  niiden pahenemista, sen sijaan kännykän räplääminen tylsyyden poistamiseksi ei vaikuta sellaista aiheuttavan [40]. 
• Ihmisten Facebookin käytön määrään liittyy se, kuinka paljon heidän aivonsa reagoivat henkilökohtaiseen maineeseen [41].
• Ihmiset tykkää puhua itsestään [42].
• Noin 10 % Facebookin käyttäjistä käyttö on riippuvuusmittareilla ongelmallista ja näillä samoilla ihmisillä on muita useammin myös tunnesäätelyn ja päihteiden käytön häiriöitä [43].
• Suurempi määrä Facebookin käyttöä saattaa johtaa pieneen (mutta tilastollisesti merkitsevään) laskuun subjektiivisessa hyvinvoinnissa [44]. Vaikutus saattaa syntyä kateellisuuden kautta, ja on suurempi niillä, jotka passiivisesti seuraavat Facebookia sen sijaan että osallistuisivat aktiivisesti itse [45].
• Internetistä saadulla informaatiolla voi olla sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia itsetuhoisiin nuoriin [46].
• Ihmisillä, joilla on tapana "multitaskata" eli seurata ja käyttää yhtäaikaa erilaisia medioita, on suurempia vaikeuksia formaaleissa tehtävänvaihtotesteissä: heidän on esimerkiksi vaikeampaa suodattaa pois irrelevanttia informaatiota tai vaihtaa tehtävää. Kumpi on syy ja kumpi seuraus ei ole tiedossa. [47]
• Myös yli 55-vuotiaat ihmiset oppivat nopeasti käyttämään internettiä tiedonhakuun, kunhan harjoittelevat [48].
• Ihmisten ominaisuuksia, jotka yhdistyvät paljoon kännyköiden käyttöön ovat mm. vaikeus pitää huomiota siinä mitä on tekemässä, emotionaalinen epävakaus, ekstroverttiys, materialismi, sekä avoimuus uusille kokemuksille [49].
• Joillain lemmikkikaloilla on (kaloiksi) erittäin hyvä muisti [50].

Mikä tämä "keskittymiskykymme huononee koko ajan ja meillä on nykyään lyhyempi attention span kuin kultakalalla" -legenda sitten on? Sen jäljittäminen osoittautuikin vähän haastavammaksi. Lähteeksi ilmoitetaan usein "Microsoftin uusi tutkimus", mutta Microsoftin itse toteuttamassa osuudessa Attention Spans -raportissa [51] ei itse asiassa ole minkäänlaista seurantadataa. Siellä on kuva, jossa väite esiintyy, mutta sen lähteeksi ilmoitetaan Statistic Brain, ilman tarkempaa viitettä.

Siltä sivustolta taas löytyy kyllä attention span -tilastoja [52], josta kyseiset luvut seisovat. Niiden (tai ehkä vain samalla sivulla olevien webbiselailulukujen?) lähteeksi mainitaan Weinrichin ja kumppaneiden tyypillistä loppukäyttäjän web-navigaatiota koskeva tutkimus [53]. Weinrichin (et al) artikkelissa kyseisiä lukuja ei esiinny ollenkaan - eikä myöskään kultakalojen webbiselailutavoista mainita mitään. Muiksi lähteiksi sivulla mainitaan yleismalkaisesti "National Center for Biotechnology Information, U.S. National Library of Medicine, The Associated Press". Kokonaisen tutkimustietokannan tai kansalliskirjaston ilmoittaminen lähteeksi on aika jännä veto, mutta ei tee tilastoista kovin uskottavia. 

Mitään seurantatutkimusta keskittymisjaksojen pituuksista viimeisen parin vuosikymmenen aikana en PubMedista hakemalla itse löytänyt. Enkä muuten ole ensimmäinen joka yrittää jäljittää tätä legendaa ja epäonnistuu [53, 54], vaikka joku pääsikin vähän pitemmälle ja löysi mainostoimiston, joka mahdollisesti ensinnä on väitettä siteerannut [54].

Mitä jäi käteen?

• Älä käytä kännykkää kun ajat autoa (paitsi navigaattorina).
• Nuku tarpeeksi. Se on oikeasti tosi tärkeää.
• Älä lue tai katsele asioita sinivalaistulta ruudulta ennen nukkumaanmenoa.
• Älä ylipäätäänkään tee mitään liian vireystilaa nostavaa (lue jännää kirjaa, pelaa peliä, roiku somessa) ennen nukkumaanmenoa. Opiskele jotain tylsää vaikka, muistat sen paremmin aamulla.
• Muuten kirjallisuuden lukeminen kyllä kannattaa.
• Kuten aktiivinen, innostava elämä muutenkin.
• Älä yritä paeta pahaa oloa someen (tai internettiin muutenkaan), se ei toimi.
• Jos roikut somessa: osallistu, älä vain passiivisesti tuijota muita ja kadehdi!
• Ihmisten henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat paljon siihen miten he internettiä käyttävät ja kuka jää mihinkäkin "koukkuun".
• Se kultakalajuttu on ihan höpöhöpöä.
• Oikeesti, usko jo, nuku tarpeeksi.

Näistä lähtökohdista olisi saanut aikaan kiinnostavankin kolumnin. Sääli, ettei Ukkolan keskittymiskyky riittänyt sellaisen kirjoittamiseen.

Monikulttuurisuus ei ole sitä, että kaikki käy

(Tämä on kopio poliittisemman blogini puolella julkaistusta. Pohdin parhaillaan parasta tapaa yhdistää nämä kaksi, mutta koskapa en ole vielä keksinyt sitä ja tämä sopii molempiin, niin tehdään nyt sitten näin.)

Minulle on valjennut tässä viime päivinä, että jotkut ihmiset oikeasti kuvittelee, että monikulttuurisuus tarkoittaa, että mikä tahansa käy. Että jos on monikulttuuria, niin sitten toiset saavat hakata lapsiaan, leikata niiltä sukupuolielimet pois, pakottaa kaikki käyttämään tiettyjä vaatteita ja kieltää tyttöjä menemästä kouluun. Eikä tämä ole kaikkien kohdalla mikään typerä olkiukko, vaan ihan oikeasti on olemassa ihmisiä, jotka ajattelevat, että jos tänään monikulttuurisuus niin huomenna sharia-laki.

Wikipedia määrittelee monikulttuurisuuden näin: "multiculturalism describes the existence, acceptance, or promotion of multiple cultural traditions within a single jurisdiction." Suomeksi, monikulttuurisuudella tarkoitetaan useiden kulttuurien samanaikaista olemassaoloa, hyväksyntää ja edistämistä yhden lainsäädännön puitteissa. Toistetaan vielä kerran, koska tässä on koko homman pihvi: within a single jurisdiction.

Monikulttuurisuus tarkoittaa kyllä sitäkin, että yritetään sietää naapureita vaikka ne olisikin omituisia, eikä tehdä turhia sääntöjä jotka määrittelee miten ihmisten on pakko elää ja olla. Kääntöpuolena se tarkoittaa myös sitä, että silloin kun sääntöjä laaditaan, kaikille on samat säännöt. Järjestelmä, jossa kuka tahansa saa tehdä mitä tahansa koska oma kulttuuri ei ole monikulttuurisuutta, vaan jonkinlainen rinnakkaisten yksittäiskulttuurien kokoelma, jossa yhteisiä sääntöjä ei ole määritelty. Järjestelmä, jossa nykyinen kristinuskovaikutteinen lainsäädäntö korvattaisiin sharia-lakivaikutteisella lainsäädännöllä taas ei todellakaan olisi monikulttuurisuutta, vaan yhden moniliittisen kulttuurin korvaamista toisella. Kumpikaan näistä ei vetoa ainakaan minuun.

Monikulttuurisuus voi olla esimerkiksi sitä, että kouluissa ei opeteta eri uskontoja, vaan yhteistä katsomusainetta, mutta samalla eri uskonnollisten yhdyskuntien annetaan järjestää koululaisille kaikille avoimia (mutta ei kenellekään pakollisia) juhlia ja jumalanpalveluksia silloin kun on kyseisen uskonnon juhlapäivä sekä esimerkiksi järjestää tunnustuksellista opetusta koulun tiloissa, koulupäivän jälkeen.

Monikulttuurisuus on sitä, että laki takaa uskonnonvapauden, mutta uskonnolliset yhteisöt eivät silti saa asettaa omia tuomioistuimia, jotka korvaavat maan tavanomaiset lait, tai piilotella keskuudessaan tapahtuvia vakavia rikoksia, kuten lasten hyväksikäyttöä tai kuritusväkivaltaa.

Monikulttuurisuus on sitä, että isänmaallisuus ei tarkoita valkoihoisuutta, kristillisyyttä, armeijan käymistä tai asioiden pitämistä aina samanlaisena, vaan halua tehdä työtä ja uhrauksia yhteisen hyvän eteen.

Se on sitä, että ihonvärin, uskonnon, sukupuolen tai muun sellaisen perusteella ei saa jättää lääkäriä tai opettajaa tai kaupankassaa palkkaamatta.

Sitä, että ei ole sopivaa sanoa, ettei pidä muslimeista tai että pitää heistä enemmän kuin juutalaisista, mutta on silti sopivaa keskustella siitä, mistä asioista tykkää tai ei tykkää islaminuskossa. Sitä, että kun jokin "ei ole sopivaa", se tarkoittaa, että sitä paheksutaan - ei sen kieltämistä.

Sitä, että ihmisillä saa olla kummallisia käsityksiä sukupuolista, ja he saavat kertoa niistä käsityksistä lapsilleen, mutta lapsia ei saa pahoinpidellä jos he eivät usko, ja jos lapsi kasvaessaan haluaa jättää ne kummalliset käsitykset, se on ihan ok. Se on sitä, että vanhemmat opettavat lapsilleen omat arvonsa, mutta sanovat silti, että kävi miten kävi, olet aina tervetullut kotiin. Se on sitä, että huolimatta erilaisista käsityksistä päiväkodeissa kouluissa voidaan todeta, että nojoo, tästä on kyllä maailmalla monenlaisia käsityksiä, mutta mitään tieteellisiä todisteita asiasta ei ole, ja meillä Suomessa päiväkodeissa ja kouluissa tytöt ja pojat ja muut tekee samoja asioita.

Ja se on sitäkin, että kouluissa pitää opettaa ja oppivelvollisia vaatia oppimaan tiedettä, vaikka jonkun mielestä kreationismi ja rokotevastaisuus olisikin ihan yhtä hienoja juttuja.

Monikulttuurisuus on sitä, että homot pääsevät naimisiin ja naiset saavat saarnata, mutta eivät välttämättä tietyn uskonnollisen yhteisön kirkossa, ja sitä, että jos jokin uskontokunta päättää hyväksyä homouden ja naispappeuden, sillä on täysi oikeus tehdä niin. Se on sitä, että minäkin, joka olen ateisti, saan sanoa, että kristillinen kirkko joka ei niin tee, ei toteuta Jeesuksen sanomaa lähimmäisenrakkaudesta.

Sitä, ettei ole mitään ristiriitaa sillä, että valtio samaan aikaan tukee uskonnollisia järjestöjä ja uskontojen uhreja auttavaa järjestöä.

Monikulttuurisuus on sitä, että kaikki saavat pukeutua niin kuin haluavat, mutta kukaan ei saa pakottaa tai painostaa ketään mihinkään tiettyyn valintaan. Se on sitä, että bussissa toisella on huntu ja toisella bikinit, eikä kumpikaan katso olevansa sen takia toista parempi.

Että kaikki ovat ylpeitä perinneruuistaan, mutta eivät dissaa kuin korkeintaan leikkimielisesti niitä, jotka tekevät niitä eri tavalla, tai tekevät niistä uusia versioita. Se on isoäidin reseptillä tehtyä kinkkua ja lanttulaatikkoa jouluna, mutta myös pizzaa, jonka päällä on savumuikkuja, ja couscousia kaalilaatikossa.

Monikulttuurisuus on sitä, että tunnustetaan, että kulttuurista johtuen väkivalta saa erilaisia muotoja. Suomalaiset puukottavat tyypillisesti toisiaan kännissä, amerikkalaiset toikkaroivat enemmän ampuma-aseiden kanssa. Naisiin kohdistuva väkivalta on erilaista kuin miesten. Lasten pahoinpitely on yleisempää kulttuureissa, jossa sen täydellisestä kieltämisestä on vähemmän aikaa. Päästään seonnut savolainen saattaa kyllä murhata vaimonsa kun tämä ottaa eron ja hankkii uuden miehen, mutta ei tytärtään siksi, että tämä harrastaa seksiä treffeillä.

Ja myös sitä, että väkivalta, ja sillä uhkailu, tuomitaan aina.

Monikulttuurisuus on jatkuvaa keskustelua siitä, mikä on ihmisen yksityisen elämän piiriin kuuluvaa, ja mikä on yhteisesti säädeltyä. Se on sellaisten lakien etsimistä, että kenenkään oikeudet eivät tule loukatuksi, mutta ketään ei myöskään rajoiteta mistään muusta syystä.

Helppoa se ei ole. Mutta se on oikein.

Apua! Lapseni joutuu lastenpsykiatrille!

Kirjoitan tämän nyt tähän, koska säännöllisesti vastaan siihen yksityisesti ihmisille. Melkein yhtä täsmällisellä tasolla pystyy vastaamaan näin julkisesti kuin yksityisihmiselle tarkemmin perheen asioihin perehtymättä.

Eli: lapsestasi on tehty lähete lastenpsykiatrian poliklinikalle. Mitä nyt?

1) Hengitä. Ei ole mitään hätää. Mikään perheessänne ei oikeastaan ole muuttunut lähetteen myötä. Ongelmat ovat samat kuin ennen, vahvuutenne ovat samat kuin ennen. Joku on lapsestasi huolissaan ja haluaa apua. Se on hyvä asia.

2) Kokoa joukot. Todennäköisesti teillä on jo takana vaikeuksia ja ne eivät lopu kuin seinään tutkimusten ja hoidon alettua. Tavanomainen lastenpsykiatrinen hoitokontakti kestää pari vuotta. Erittäin harvoin asiat ratkeavat alle puolessa vuodessa, eikä tavatonta ei ole eskari-ikäisenä alkaneen hoidon jatkuminen vielä aikanaan nuorisopsykiatrian vastaanotolla. Paitsi tutkimus- ja hoitokäyntien järjestämistä, lastenpsykiatrinen kuntoutus vaatii aina toimia myös kotona. Tulette tarvitsemaan apua.

• Kerro tilanteestasi sukulaisille ja ystäville. Kerro, ettet tiedä vielä tarkkaan mitä tuleman pitää, mutta että on todennäköistä, että tarvitsette jatkossa paljon käytännön apua: lapsenvahteja, kotityöapua, seuraa. Jos sinulla ei ole juurikaan verkostoja, mieti mistä niitä saisit (vapaaehtoisjärjestöt, kotipalvelu, lastensuojelu).
• Jos perheelläsi on lastensuojelun asiakkuus tai teillä käy perhetyöntekijöitä, eivätkä he vielä tiedä lähetteestä, kerro heille. Miettikää, voitteko saada kotipalvelua, tukiperheen tai muuta apua.
• Harkitse yhteydenottoa kotikuntasi lapsiperheiden kotipalveluun. Kerro, että joudutte tutkimuksiin, jotka vievät todennäköisesti paljon aikaa. Kysy, voitteko tarvittaessa saada apua esimerkiksi kotitöihin, jotta aikaa vapautuisi lapsen tutkimuksiin ja hoitoihin.

3) Tarkista mahdollisen parisuhteesi tila.

• Lapsen sairastuminen (fyysinen tai psyykkinen) on kriisi parisuhteelle. Vaikka parisuhteenne olisi hienossakin kunnossa, huolehdi siitä, että teillä on yhteistä aikuisten aikaa. Ks. kohta 2. 
• Hankkikaa tarvittaessa apua. Useimmat lastenpsykiatrisen hoidon tarpeessa olevat lapset reagoivat tavanomaista herkemmin stressiin ja negatiiviseen ilmapiiriin. Vaikka perhekriisi yleensä ei ole lapsen oireilun yksinomainen syy, se voi huomattavasti pahentaa tilannetta ja estää hoidon vaikuttamisen. Valmistaudu henkisesti kertomaan kriisistä. 
• Erityisesti jos perheessänne on väkivaltaa keidenkään perheenjäsenten välillä, siitä täytyy kertoa. Jos puhuminen on vaikeaa, voit kirjoittaa asian paperille ja antaa sen lääkärille tai sairaanhoitajalle.
• Jos elät tilanteessa, jossa pelkäät oman turvallisuutesi puolesta, mikäli kerrot väkivallasta, tee hätäsuunnitelma nyt heti. Lastenpsykiatrian poliklinikalla tulet erittäin suurella todennäköisyydellä jossain vaiheessa tapaamaan jonkun työntekijän kahden kesken. Voit kertoa työntekijälle tilanteestasi silloin. 

4) Tarkista oma vointisi.

• Huolehdi omasta unestasi ja ravinnostasi ja siitä, että saat välillä hengähdystaukoja. Psyykkisesti oireilevan lapsen hoito on rankkaa. 
• Vanhemman omat hoitamattomat mielenterveyden ongelmat ovat yksi eniten lapsen ennusteeseen heikentävästi vaikuttava tekijä. Erityisesti vanhemman masennuksesta ja ADHD:sta on tämän suhteen vahvaa tutkimusnäyttöä. Jos epäilet itselläsi masennusta, keskittymishäiriötä, liiallista päihteidenkäyttöä tai muuta vastaavaa, varaa itsellesi aika lääkärille heti. 
• Jos sinulla jo on hoitokontakti, kerro omalle työntekijällesi ja lääkärillesi lapsesi hoitokontaktista ja pyydä, että hoitosi suhteen ollaan erityisen huolellisia tänä stressaavana aikana.

5) Mikäli lapsesi opettajat tai päiväkodin työntekijät eivät vielä tiedä, kerro heille, että lapselle haetaan apua. Voit kertoa, että poliklinikalta todennäköisesti vähintään soitetaan opettajalle tämän haastattelemiseksi ja lähetetään ehkä kyselylomakkeita; mahdollisesti työntekijä saattaa myös käydä koululla tarkkailemassa lasta. Opettaja tai oppilashuoltoryhmä saa mielellään osallistua hoitoneuvotteluihin, teidän huoltajien luvalla. Jos sinulla on ns. "sukset ristissä" koulun kanssa, se ei haittaa. Kerro siitä vastaanotolla. On aivan tavallista, että työntekijät toimivat välittäjinä koulun ja vanhempien välillä.

6) Ajanvarauksen yhteydessä lähetettiin todennäköisesti kaikenmaailman lomakkeita ja informaatiolappuja. Täytä ne. Niistä on oikeasti apua. Etsi mahdolliset aikaisemmat lomakkeet ja lausunnot neuvolasta, psykologilta, toimintaterapeutilta, lastenneurologilta, aikaisemmilta hoitojaksoilta. Jos lapsella on koulussa tehostetun tai erityisen tuen päätös, etsi merkinnät siitä. Ota mukaan. (Mutta jos et pysty tai jaksa, ei se mitään.)

7) Hengitä. Ei ole mitään hätää. Hoidettuna lasten mielenterveydenhäiriöillä on useimmiten erittäin hyvä ennuste. Hoito ei ole rakettitiedettä, ja sinä voit olla siinä mukana.

Selvennöksiä ruutuaikaan

Aika moni on lukenut edellisen kirjoitukseni ruutuajasta niin, että kannatan, että lapset saavat halutessaan pelata vuorokaudet ympäri, mutta siitähän ei ole kyse. Mielestäni lapset eivät saisi tehdä rajatta... no, oikeastaan yhtään mitään. Joku tolkku kaikessa.

Kyse on siitä, että

1) Lasten peleihin käyttämän ajan järkevyyttä yleensä rajoittaa se, että heidän täytyy saada aikaan kaikkea muutakin (koulunkäyntiä, läksyjen tekoa, syömistä, nukkumista, sosiaalista elämää, liikuntaa ja ulkoilua, jne). Pelaaminen on harvoin itse ongelma, joten sen rajoittamispyrkimys on tarpeisiin vastaamista kiertoteitse. Siinä aikuinen rajoittaa lapselle mieluista tekemistä, koska tärkeiden asioiden vaatiminen muuten olisi niin paljon rasittavampaa. Se ei ole ihan reilua. Tämä ei tarkoita, etteikö niitä tärkeitä asioita pidä tehdä - kyllä pitää.

2) Eikä se ole aina tehokastakaan: kun aikuinen esimerkiksi toivoo, että lapsi liikkuu enemmän, voi toki kieltää pelit ja toivoa, että lapsi alkaa käyttää sen ajan liikuntaan. Kuitenkin on varsin epätodennäköistä, että vähän liikkuva lapsi alkaa liikkua vain siksi, että peli otetaan pois - jos hänet käsketään ulos, todennäköistä on, että hän sielläkin lähinnä istuu tai maleksii. Aikuisen, joka haluaa, että lapsi liikkuu, on huolehdittava siitä liikkumisesta.

3) Silloinkin kun pelaaminen on ongelma (ja joskus se on) "ruutuaika" on huono tapa rajoittaa sitä maailmassa, jossa ruuduilla paitsi pelataan,  myös luetaan kirjoja, katsotaan elokuvia, jutellaan kavereille ja opitaan maailmasta.

4) Ongelmallisessa pelaamisessa (jota siis on olemassa) on hyvin usein kyse siitä, että tietyt pelien ominaisuudet ovat "koukuttavampia" kuin toiset[1]. Tällaisia ovat tyypillisesti esimerkiksi ajantajun katoaminen pelatessa ja pelien sosiaalinen koukuttavuus (ryhmäpaine). Pelien kategorisella kiellolla tai rajoittamisella voi estää tilapäisesti lasta pelaamasta liikaa. Sillä ei kuitenkaan voi opettaa sisäsyntyistä ajanhallintaa tai ryhmäpaineen vastustamista, eikä sillä voi opettaa lasta itse arvioimaan millaiset pelit ovat liian koukuttavia. Ymmärtämällä, mistä lapsen koukuttuminen seuraa, voi keskustella lapsen kanssa siitä, että esimerkiksi juuri ryhmäpaine tai ajantajun katoaminen ovat asioita, jotka koukuttavat peleihin niin, että muun elämän käy huonosti. Lasta voi opettaa hallitsemaan näitä asioita, ja vaatia valitsemaan pelejä, joihin ei jää koukkuun yhtä helposti. Ja koska lapsena pelaava ihminen todennäköisesti pelaa nuorena ja aikuisenakin, hän todellakin tarvitsee näitä taitoja myöhemmin.

5) Ongelmallisessa pelaamisessa (jota siis edelleenkin todellakin on olemassa) on toisinaan kyse myös siitä, että pelaaminen on ainoa ajanviete, jossa lapsen olo tuntuu siedettävältä. On totta, että pitkästymistäkin on opittava sietämään, mutta esimerkiksi masentuneen, ahdistuneen tai yksinäisen lapsen olo voi pitkästyessä ihan oikeasti olla sietämätön. Pakottaminen sietämään sietämätöntä ei ole avuksi kenellekään.

Kaiken tämän jälkeen, jos perheessänne on käytössä ruutuaika ja edellisen kirjoitukseni 10 kysymyksen sarja täyttyy, sen kun pidätte ruutuajan edelleen käytössä. CTFD[2] pätee siinäkin. If it ain't broken, don't fix it. Mutta jos teillä ei vielä ole ruutuaikaa, ja siitä huolimatta kaikki sujuu hyvin, älä nyt herran tähden ota sitä käyttöön vain siksi, että hyväätarkoittava mutta peleistä mitään ymmärtämätön tuttava, ammattilainen tai nettisivu käskee.

Ruutuaika romukoppaan

Aion tässä kirjoituksessa käskeä vanhempia ja ammattilaisia lopettamaan sanan "ruutuaika" käytön. Selitän kohta miksi, mutta otetaan ensin väliin vähän faktaa tietokonepelien aiheuttamista ongelmista lapsille.

Tietokonepelit eivät aiheuta psykososiaalisia ongelmia lapsille[1,2]. Yli kolmen (3!) tunnin päivittäinen television tuijottaminen saattaa jonkin verran lisätä käytösongelmia, mutta ei tunne-elämän, kaverisuhteiden, keskittymisen tai muiden ihmisten huomioonottamisen vaikeuksia[2]. Sen sijaan pitää paikkansa, että nuorilla, joilla on vaikeuksia liiallisen pelaamisen kanssa, on useammin myös muita ongelmia[1,3].

Toistan, koska tämä on tärkeää: tietokonepelien pelaaminen ei ennusta lapsille myöhemmin kehittyviä käytös- tai keskittymisvaikeuksia, masentuneisuutta, kaverisuhteista vetäytymistä tai muita ongelmia niissä. Lapsen tietokonepeleihin käyttämällä ajalla ei ole mitään yhteyttä siihen, ilmeneekö tällaisia ongelmia myöhemmin vai ei.

Siispä tässä kymmenen kysymyksen sarja päättelemään, onko lapsesi tietokonepelien pelaaminen ongelma:

1. Käykö lapsesi säännöllisesti koulua ja saa koulutehtävänsä suoritettua?
2. Meneekö lapsesi ajoissa nukkumaan, saako hän nukuttua hyvin, ja herääkö hän useimpina aamuina kohtuullisen pirteänä?
3. Syökö lapsesi riittävästi ja riittävän terveellisesti? 
4. Kasvaako ja kehittyykö hän tavallisesti?
5. Onko lapsellasi kavereita ja tuleeko hän näiden kanssa tavallisesti toimeen?
6. Onko sinulla lapsesi kanssa yleensä mukavaa ja teettekö asioita yhdessä?
7. Pystytkö ohjaamaan lastasi esimerkiksi kotiintuloaikojen, nukkumaanmenemisen, käytöstapojen jne suhteen ilman, että elämästänne tulee aivan jatkuvaa riitelyä tai tappelua?
8. Pystyykö lapsesi kertomaan sinulle, jos hänellä on erityisen hyvä tai paha mieli jostain asiasta?
9. Onko lapsesi vapaa väkivaltakokemuksista (ei esimerkiksi näe perheväkivaltaa tai joudu sen kohteeksi, ei itse lyö tai vahingoita muita)?
10. Vaikuttaako lapsesi pääsääntöisesti onnelliselta ja tyytyväiseltä?

Jos vastasit kaikkiin kysymyksiin kyllä, onnea: lapsellasi ei ole ongelmaa tietokonepelien pelaamisen kanssa. Sinulle sopii hyvin CTFD-vanhemmusmenetelmä[4]. Jos taas vastasit yhteen tai useampaan kysymykseen ei, lapsellasi on ongelma. Mahdollisesti tietokonepelienkin kanssa. (Jos vastasit johonkin kysymykseen "en tiedä", sinullakin on ongelma.)

Sitten käsitteeseen ruutuaika. Sellaista ei nimittäin ole olemassakaan. Ei ole mitään tutkimukseen tai kokemukseen nojaavaa syytä ajatella, että se, että toimintaan liittyy ruutu, tekisi siitä erityisen vahingollista. Tietokonepelin pelaaminen ja television katselu ovat täysin erilaisia toimintoja. On eri asia katsoa telkkarista piirrettyä, luontodokumenttia tai pelottavaa kauhuelokuvaa. Tietokonepelien pelaaminen voi olla palapelien kokoamista, sotaleikkiä, lautapelin pelaamista, fantasiamaailmassa seikkailua. Kaverille juttelu chatissä, askareteluohjeiden katselu katselu YouTubesta, romaanin lukeminen Kindlestä, lautapelin pelaaminen kaverien kanssa netin yli, mummolle soittaminen Skypellä. Samaa ruutuaikaako kaikki?

"Ruutuajan" rajoittaminen tuntiin päivässä on suunnilleen yhtä järkevää kuin "paperiajan" rajoittaminen. Jos läksyihin menee puoli tuntia, voit käyttää värityskirjan värittämiseen ja romaanin lukuun yhteensä korkeintaan puoli tuntia lisää, ja jos teet niitä, et sitten saa enää piirtää etkä askarrella ennen kuin huomenna. Ja jos askartelutyösi on täysin kesken kun tunti tulee täyteen, otan sen pois sinulta väkisin ja jos se hajoaa, koska et ehtinyt liimata sitä kunnolla, niin omapa on ongelmasi kun et pitänyt huolta paperiajastasi. Kuulostaako tolkulliselta? Joo, ei minustakaan.

Pahimmillaan "ruutuajan" käsite vapauttaa vanhemmat perehtymästä siihen, mitä lapsi siellä netissä tekee. Kun valvoo aikaa ja pysyy siinä tiukkana, voi kokea olevansa kunnon vanhempi ja huolehtivansa lapsestaan. Mutta onko se loppujen lopuksi huolehtimista, jos et tiedä, käyttääkö lapsi sen tunnin kiintiönsä juttelemalla kavereilleen vai katselemalla lapsilta kiellettyjä videoita? 

Unohda siis ruutuajan valvominen. Mutta mitä tilalle? Eihän lasten voi ihan antaa elää pellossakaan? Valvo sitä, mikä sinulle on tärkeää. Huolehdi, että lapsi hoitaa muut hommansa - tekee läksynsä, menee nukkumaan, tulee ruokapöytään, lähtee kaverille kylään. Rajoita pelaamista tiettynä aikana, esimerkiksi juuri ennen nukkumaanmenoa, ruokapöydässä, tai ennen kuin läksyt on tehty, silloin kun se haittaa muita tekemisiä. Muuten anna olla.

Ja ennen kaikkea, pysy kärryillä mitä lapsesi sen ruudun kanssa tekee. Opettele pelaamaan (siitä ei ole sinullekaan mitään haittaa). Ja silloin pystyt perustelemaan kieltosi: sen sijaan, että sanot yläasteikäiselle, että sulta loppuu ruutuaika, voit sanoa, että voit chattailla kavereille, mutta todellakaan EVE Online -operaatiolle et lähde enää klo 20 jälkeen illalla, koska se ei kuitenkaan lopu ennen kymmentä, ja nyt on arki-ilta.