Tunteet eivät ole syy ajatusten sivuuttamiseen

Yle kirjoittaa ylikomisario Jari Tapolan eroa käsittelevässä uutisessaan ilmeisesti Huvudstadsbladetia mukaillen, että “Helsingin poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö Heikki Kopperoisen mukaan kritiikissä on kyse hiljattain tehdyn, laajamittaisen uudistuksen aiheuttamista negatiivisista tunteista.” Juttu päättyy siihen.

Laajamittainen uudistus on epäilemättä aiheuttanut poliisilaitoksella erilaisia tunteita, sekä positiivisia että negatiivisia. Se ei ole mikään uutinen. Uudistukset herättävät aina tunteita ihmisissä, ihan vain siksi että me olemme ihmisiä.

Heräävät negatiiviset tunteet eivät sinällään tarkoita, että muutoksen kritiikki voidaan sillä sivuuttaa. Kiukku, viha, turhautuminen, ahdistus tai pelko, joita muutoksiin voi liittyä, voi olla aiheellista tai aiheetonta. Siitä, että asiaan liittyy tunteita, ei voida päätellä juuri mitään siitä, onko siitä esitetty kritiikki ja sen perustelut järkeviä vai eivät. 

Tunteet ovat tärkeä asia ihmiselle itselleen, ja hänen on hyvä tarkastella, mistä ne nousevat, ja miettiä rauhassa ovatko ne oikeutettuja vai eivät. Ne eivät kuitenkaan tällaisessa asiassa ole kiinnostava uutinen. Kiinnostavaa ei myöskään ole, mitä apulaispoliisipäällikkö ajattelee jonkun toisen asiaan liittyvistä tunteista. 

Kiinnostavaa olisi ollut, mitä apulaispoliisipäällikkö ajattelee itse kritiikistä. 

Lapset ja itsereflektio

 Psykiatriyhdistyksen tiedotteen mukaan nyt on vietetty lasten mielenterveysviikkoa, jonka teemana on ”Tunne itsesi, kasva omana itsenäsi” ja tarkoituksena "rohkaista lapsia tutkimaan itsetietoisuuden ja itsereflektiokyvyn kasvattamisen tärkeyttä". Tarkoitus on - ilmeisesti niiden lasten kanssa - pohtia esimerkiksi "Mitä elementtejä tarvitaan vankan itsetunnon luomiseksi ja kuinka näiden avaintaitojen kehittäminen varhaisvuosina voi tukea lapsenemotionaalisen ja psykologisen hyvinvointia pitkällä aikavälillä".

Internetistä on erittäin vaikea selvittää, kuka tämän lasten mielenterveysviikon on keksinyt ja ylläolevan tarkoituksen muotoillut. Ehkä on hyvä, että asia ei ole saanut sen enempää huomiota, sillä tarkoitus kuulostaa varsin erikoiselta. Ei minusta lapsen tehtävä ole "tutkia itsereflektiokyvyn tärkeyttä", saati sitä, "kuinka näiden avaintaitojen kehittäminen voi tukea" tulevaa mielenterveyttä. Itse en usko, että lapsille on hyväksi rohkaista heitä pohtimaan liikaa omaa napaansa ja sitä, onko se napa nyt riittävän vahva ja terve tulevaisuuteen. Lapsen ei myöskään kuulu ottaa vastuuta sen navan terveenä pitämisestä, vaan se vastuu kuuluu aikuisille. 

Lapsen tehtäviä ovat esimerkiksi:

• leikkiä, pelata ja muuten viettää aikaa toisten lasten kanssa
• mennä varhaiskasvatukseen ja kouluun kun käsketään
• tehdä siellä niin reippaasti kuin mahdollista annetut tehtävät
• tulla ruokapöytään ja käydä nukkumaan kun silloin aikuinen sanoo, että on sen aika
• tehdä hänelle uskotut kotityöt ja muut askareet niin hyvin kuin pystyy
• olla kiltti pienemmilleen, reilu kaveri ikätovereille ja kohtelias aikuisille
• noudattaa yhteiskunnan lakeja, koulun sääntöjä, jne
• pyytää apua huoliin, murheisiin ja tehtäviin, kun sitä tarvitsee
• olla niin rehellinen kuin mahdollista edellistä tehdessään.

Lapsen oikeus on voida luottaa siihen, että aikuisten käskyt ja kehoitukset, laatimat aikataulut ja edellyttämät tehtävät, sekä lohdutus ja apu, ovat lapsen edun mukaisia, ja että niitä noudattamalla hän kasvaa vahvaksi ja terveeksi. Lapsen (mielen)terveyttä ei tueta keskusteluttamalla lasta (mielen)terveyden tärkeydestä tai vastuuttamalla häntä sen ylläpidosta tai pitkän aikavälin seurauksista. Lapsen kuuluu saada olla lapsi, ei murehtia sitä pysyykö aikuisena terveenä. 

On aikuisten tehtävä huolehtia siitä, että lapsen elämä on terveellistä, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Jos ja kun lapsi tiedustelee, miksi hänen pitää mennä ajoissa nukkumaan, syödä myös vihanneksensa, tehdä välillä muutakin kuin pelata tietokonepeliä tai selailla kännykkää, käydä tunnustamassa tötöilynsä siellä missä tuli tötöiltyä, jne, voi siihen aikuinen toki vastata, että koska haluan sinun kasvavan vahvaksi ja terveeksi ja kunnolliseksi ihmiseksi. Itsereflektiota lapsi oppii nimittäin arjessa, keskustelemalla itsestään, elämästään ja tekemisistään aikuisten kanssa. 

Pidän todennäköisenä, että liiallisella lasten ohjaamisella jo alkuopetuksesta saakka analysoimaan ja tarkkailemaan itseään on osaltaan aiheutettu nykyinen ahdistuneiden lasten ja nuorten tulva. Lasten pitäisi saada olla lapsia, joista aikuiset ottavat vastuun, ei miettiä joka välissä vahvuuksiaan ja vaikeuksiaan ja niiden vaikutusta koko heidän tulevaisuuteensa. 

Koulu voi kieltää kännyköiden käytön oppitunneilla

Julkisuudessa on esiintynyt käsitystä, että koulu ei voisi kieltää oppilaita käyttämästä kännyköitä oppintunnin aikana. Tämä on uskoakseni tulkintavirhe.

Oikeusasiamiehen kannanotto relevanttiin tapaukseen kuuluu näin: "Katson, että koulun kirjallinen käytänne, jonka mukaan koulupäivän aikana tapahtunut kännykän häiritsevä käyttö (kuvaus/äänitys/taltiointi), johtaa siihen, että kännykkä otetaan pois lopputunnin tai loppupäivän ajaksi ja tuodaan säilöön kansliaan, ei ole perusopetuslain mukainen.

Lisäksi käytänne, jonka mukaan kännykät ovat oppitunnin ajan koulun lokerikossa, voi olla ongelmallinen, mikäli se johtaa sellaiseen virheelliseen menettelyyn, jossa kännykkä otetaan koulun haltuun vastoin oppilaan tahtoa."

Perusteluissa vielä erikseen todetaan, että "Ohjeiden mukaan järjestyssäännöissä voidaan määrätä [---] oppilaan omien laitteiden käytöstä oppituntien tai muun opetussuunnitelman mukaisen opetuksen aikana." (Painotus oma.)

Käytäntö jossa kännykät ovat lokerikossa oppitunnin ajan ei siis ole lähtökohtaisesti ongelmallinen. Se voi olla ongelmallinen, jos ohjeen rikkomisesta seuraava sanktio ei ole lain mukainen.

Kiellettyä ei myöskään ole puuttua siihen, jos oppilas ei noudata järjestyssääntöä, joka käskee kännykän laittamaan lokerikkoon (tai omaan reppuun).

Kannanoton ydin on, että järjestyssääntöjen rikkomiseen puuttumisen keinojen pitää olla koulun normaalin, perusopetuslain mukaisen, sanktiovalikoiman mukaisia. Kännykkää ei voi ottaa pois, mutta voi esimerkiksi tehdä säännön, että oppilasta joka ei jätä kännykkää parkkiin kehotetaan poistumaan luokasta (jos kännykkä häiritsee opetusta) tai hänet määrätään jälki-istuntoon (järjestyssääntöjen rikkomisesta). Nämä ovat molemmat perusopetuslain mukaisia kurinpitotoimia. Omaisuuden haltuunotto taas on perusopetuslain mukaan sallittua vain siinä tapauksessa, että ko esineen hallussapito on lähtökohtaisesti laitonta tai se on vaarallinen (huumeet, tupakka alaikäisillä, aseet, jne) tai sillä aktiivisesti häiritään.

Siitä voidaan toki keskustella, pitäisikö koulun kurinpitovalikoimassa olla sallittua ottaa mikä vaan järjestyssääntöjen rikkomiseen liittyvä väline koulun haltuun koulupäivän ajaksi. Mutta se on eri keskustelu.

[TIETOISKU] Pikkulapset käyttävät väkivaltaa, mutta eivät "ole väkivaltaisia"

Samoin kun emme käytä sanaa "persoonallisuushäiriö" nuorista joiden persoonallisuudenkehitys on vielä hyvin kesken, toivoisin että voisimme lakata käyttämästä sanaa "väkivaltainen" alle sanotaanko vaikkapa neljä-viisivuotiaista yksilöistä.

Emme usein halua ajatella sitä niin, mutta väkivalta sinänsä ei ole sairaus, vaan ihmiselle lajityypillinen ja psykiatrisesti katsoen normaali käytösmalli, josta sosiaalistutaan pois, jos (ja vain jos) yhteiskunta on sillä lailla terve, että väkivaltaa ei pidetä hyväksyttävänä.

Tämä sosiaalistuminen tapahtuu lähtökohtaisesti päiväkoti-iässä, vaikka jos se jostain syystä on jäänyt silloin väliin, koskaan ei ole liian myöhäistä.

Lapset ovat aggressiivisimmillaan 2-3 vuoden iässä, ja vaikka kaikki lapset eivät koskaan lyö tai pure, monet tosiaankin tekevät niin. Lapset oppivat - jos opetetaan - pois fyysisestä aggressiivisuudesta, kun pikkuhiljaa huomaavat, että sillä ei saa mitään, että aikuiset estävät sellaisen, että muutkaan eivät niin tee, ja että on olemassa sosiaalisesti hyväksyttävämpiä käytösmalleja, joilla haluamiaan asioita saa.

2,5-vuotias joka suutuspäissään potkii, puree, lyö tai heittelee esineitä ei ole "väkivaltainen". Hän on pikkulapsi.

Äidinmaidon lämmittäminen mikroaaltouunissa

Internet on täynnä väitteitä, että äidinmaitoa ei saisi lämmittää mikroaaltouunissa. Jopa joihinkin terveydenhuollon ammattilaisten toimittamiin ohjeisiin tämä väite on päätynyt.

Esitetyt perustelut näissä väitteissä ovat tyypillisesti kahtalaiset. Ensinnäkin sanotaan, että mikro lämmittää maidon epätasaisesti, joten siihen saattaa jäädä "kuumia kuplia" jotka polttavat vauvan suun. Toiseksi sanotaan, että mikroaallot tuhoavat maidosta jotain tärkeitä aineita (esim. "proteiineja" tai "vasta-aineita"), jolloin vauva ei saa tarpeeksi hyvää ravintoa. (Tosin esiintyy kolmattakin perustelua, eli että mikroaaltojen säteily menee jollain lailla ruokaan ja sieltä säteilee sitten ihmisen sisällä, mutta jätän sen nyt toivottavasti ilmeisistä syistä huomiotta.)

Maidon lämpötilaan liittyy tiettyjä riskejä. Tiedetään yksittäistapauksia, joissa aikuinen on tehnyt ajatuksissaan tai väsyneenä virheen mikroaaltouunissa lämmittämisen kanssa - esimerkiksi laittanut mikroon vahingossa liian pitkän ajan, jättänyt tutin pulloon paikalleen lämmittäessä, käyttänyt pienelle määrälle maitoa samoja asetuksia kuin yleensä isommalle tai huoneenlämpöiselle samaa kuin pakastetulle, ja sitten unohtanut testata maidon lämpötilan ennen lapselle syöttämistä. Näistä on joskus tullut vauvoille pahojakin vammoja. Pahimmat tilanteet ovat syntyneet, kun aikuinen on mennyt ottamaan liian kuumaksi päässyttä maitoa mikrosta vauva sylissään ja se on kaatunut vauvan päälle.

Sen sijaan väite tärkeiden ravintoaineiden tuhoutumisesta lienee sukua mikroaaltouunien keksimisen ajalle, jolloin pelättiin niiden tuhoavan ruoan ja tekevän siitä ihmisravinnoksi kelpaamatonta. Jo 1990 luvulla on äidinmaidon lämmittämistä mikroaaltouunissa tutkittu, eikä maidon koostumuksessa havaittu eroa tärkeiden ravinto- ja vasta-aineiden osalta, kunhan maidon lämpötila pysyi alle 60 asteessa. (Proteiinien hajoamisesta ei sinänsä kyllä tarvitsekaan kantaa huolta - nehän pilkkoutuvat suolistossa joka tapauksessa ennen imeytymistään.) Tämän lisäksi useimmissa perheissä äidinmaitoa lämmitetään pakkasesta lähinnä kun tissi on muualla käymässä, joten kyse on satunnaisesta, yksittäisestä ruokkimiskerrasta, jonka ravintoarvolla ei lienisi lapsen kokonaisterveydelle merkitystä, vaikka se ei olisikaan täydellinen.

Toisin sanoen: kuten lastenneuvolakäsikirjakin ohjeistaa, äidinmaitoa ja korviketta voi kaikin mokomin lämmittää mikrossa - se ei mene siitä pilalle. Tämä tieto helpottanee niitä vanhempia, joita ei huvita alkaa odotella vesihauteita kun lapsi jo karjuu pää punaisena nälkäänsä.

Vauvan maitoa lämmitettäessä on kuitenkin menetelmästä riippumatta tärkeää

• ettei maitoa lämmitetä liian kuumaksi (tavoite on kädenlämpöinen maito)
• että maito sekoitetaan ja sen lämpötila testataan aina ennen tarjoilua
• ettei kuumia tai mahdollisesti kuumia nesteitä (vesihauteen kuumaa vettä tai juuri mikrossa pidettyä maitoa/velliä tai kuumaa kahviakaan) käsitellä vauva sylissä.

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!

Pilaavatko kännykät (amerikkalais)nuorison?

Internetissä on viime päivinä kiertänyt uutisjuttuja Twengen ja kumppaneiden Emotion-lehdessä ilmestyneestä jutusta "Decreases in Psychological Well-Being Among American Adolescents After 2012 and Links to Screen Time During the Rise of Smartphone Technology" Jutun ja siitä kirjoitettujen uutisten mukaan nuorten henkinen hyvinvointi on yhtäkkiä romahtanut, ja tämä johtuu todennäköisesti ruutuajan ja kännyköiden määrän lisääntymisestä.

Jonkunlaisen valtakunnandigirauhoittelijan paikan pyytämättä ja yllättäen saaneena minuunkin on runsaasti otettu yhteyttä, että voisinko kommentoida.

Jutussa on kaksi oleellista väitettä. Näistä ensimmäinen on, että nuorten henkinen hyvinvointi on dramaattisesti laskenut sitten vuoden 2012. Lehtijutuissa esiintyy kuvituskuvana artikkelista irrotettu raflaava kuva, jossa näyttää siltä, että kaikenlaiset käyrät tippuvat jyrkkään laskuun ja että muutos on niin suuri, että sen täytyisi olla jollain lailla laadullinen, jokin todella iso kulttuurimurros, jotta se selittyisi. Kun kuvaa katsoo tarkemmin, kiinnittyy huomio kuitenkin kahteen yksityiskohtaan (ohessa merkitty sinisellä ja punaisella).

Ensinnäkin lehtijutuissa kuvan otsikolta näyttävä "declines in..." ei ole kuvan, vaan artikkelin otsikko, joka on sivun yläreunassa. Kuvan todellinen otsikko on itsetunnon kehitys - tässä kuvassa ei näy esim. tyytyväisyyttä elämään, tai koettuun onnellisuuteen. Toiseksi, kuvan akseleita on radikaalisti leikattu, jotta muutosta saadaan korostettua.

Piirsin oman kuvan artikkelin taulukossa 1 annettujen lukujen perusteella. Siinä tämä "romahdus" näyttää aika erilaiselta - ei mitenkään dramaattiselta, vaan ennemminkin aikaisemman lievän nousun taittumiselta. Yleinen elämään tyytyväisyys kasvoi 1990- ja 2000-luvuilla ja kääntyi sitten takaisin kohti entistä menoa. Tyytyväisyys eri elämän osa-alueisiin (koulu, koti, ystävät jne, "domain satisfaction") on sittemmin kyllä edelleen noussut, mutta nuorten tyytyväisyys itseensä laskenut selvästi, ja yleinen tyytyväisyys elämään laskenut samaan aikaan jonkin verran.

Suomalaisissa aineistoissa valtavaa romahdusta ei vaikuta näkyvän. Nuorisobarometrissa elämään tyytyväisyyden romahtamista ei ole näkyvissä vuoteen 2014  mennessä, vaikka voisi kuvitella, että Suomessa älylaitteiden aiheuttama romahdus olisi alkanut jo aikaisemminkin. Itsetunnossa ei myöskään suomalaisilla nuorilla ole ilmeisesti muutosta tapahtunut vuosien 2003 ja 2013 välillä (Kaltiala-Heino & al, Lääkärilehti, 2015).

Toinen artikkelin oleellinen väite on, että tätä ilmiötä voisi hienosti selittää kännyköiden yleistymisellä. Siitäkin on artikkelissa dramaattisia kuvia, mutta piirsin jälleen oman, jossa akseleita ei ole väännelty eikä katkottu. Onnellisuuden yhteys ruutujen käyttöön on melko stabiilia käyttömäärillä 7-25 tuntia ja alkaa sitten laskea. Kaikkein onnellisimmaksi itsensä kokevat ne, jotka käyttävät laitteita vain vähän - muutamia tunteja viikossa. Nollalinjalla olijat ovat samassa luokassa kuin suurin osa muistakin. Videochatin osalta nopeampaa onnellisuuden laskua voisi ehkä selittää, että sitä käyttävät muutamia tunteja viikossa tyypillisesti ne, jotka joutuvat syystä tai toisesta olemaan erossa läheisistään?

Lievä negatiivinen korrelaatio, joka ruutuajan ja elämänlaadun välillä on, muodostuu tässä kuten muissakin tutkimuksissa pitkälti kaikken eniten ruutuja käyttävien suhteellisesta elämänlaadun heikkoudesta. Tätä ei sinänsä olekaan vaikea uskoa. Vaikka on mahdollista pelata tai käyttää nettiä 30-40 tuntia viikossa ja silti elää tasapainoista elämää, helppoa se ei ole (siksi ammattilaispelaajilla on nykyään treeniohjelmat ja valmentajat). Tässä joukossa lienee paljon niitä, jotka laiminlyövät velvollisuuksiaan tai itsensä hoitamista ja syystä tai toisesta korvaavat sen netissä oleskelulla, sekä niitä, jotka pakenevat vaikkapa masennusta, ahdistusta tai perhekriisejä ruutujen taakse.

Tämä ei sinänsä ole uutta tietoa, mutta onhan se kaunista nähdä ilmiö vahvistettuna näin isossa aineistossa.

Sinänsä on toki kiinnostavaa, jos nuorten tyytyväisyyden hyvä kehitys on taittunut ja nuorten käsitys nimenomaan itsestään huonontunut, vaikka mitään dramaattista sille ei olisikaan tapahtunut. Liian yksipuolisen elämän vaarat ovat tunnettuja - liikunta, vapaaehtoistyö ja toisten ihmisten seura tunnetusti parantavat elämänlaatua, ja niin tässäkin tutkimuksessa. En kuitenkaan siis pidä ylläolevaa kuvaajaa enkä artikkelin tuloksia ylipäätään uskottavana näyttönä sille, että mahdollisesti heikentynyt nuorten elämänlaadun kehitys selittyy yksinomaan tai edes pääasiassa ruuduilla ja digillä, erityisesti kun otetaan huomioon, että tulos ei vaikuta toistuvan ainakaan kaikissa maissa, joissa ruudut ovat yleistyneet.

Mutta jos eivät ruudut ainakaan yksinään, mikä siihen voisi olla syynä? Suomalaisen nuorisobarometrin mukaan "huoli tulevaisuudesta linkittyy hyvin voimakkaasti nuorten elämään tyytyväisyyteen" (s 86). Vuoden 2012 jälkeen maailma on monin tavoin muuttunut. Pisa-tutkimuksen mukaan Suomessakin nuoret ovat nykyään selvästi enemmän huolissaan mm. ympäristöstä kuin aikaisemmin. Yhdysvalloissa puolestaan vallitsee nyt aivan erilainen poliittinen ympäristö kuin viisi vuotta sitten.

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!

Lukevatko suomalaisvanhemmat lapsilleen?

EDIT 27.11.2017: Lukukeskus on sivuillaan julkaissut korjauksen asiaan, sisältö oleellisesti sama kuin alla. 

YLEn otsikko kirkuu, että suomalaisvanhemmat eivät lue tarpeeksi lapsilleen, ja että vain 25 prosenttia vanhemmista lukee lapsilleen säännöllisesti.

Alkuperäisessä julkaisussa (Kupari et al: Enemmän iloa oppimiseen, Jyväskylän yliopisto, 2012, s. 81) on tarkasteltava asia määritelty näin:

"Lasten varhaisten lukemiseen liittyvien kokemusten kartoittamiseksi PIRLS-tutkimuksessa on kysytty vanhemmilta, kuinka usein ennen koulunaloitusikää lapsen kanssa luettiin kirjoja, kerrottiin tarinoita, laulettiin lauluja, leikittiin kirjainleluilla, keskusteltiin asioista, joita oli tehty, ja siitä, mitä oli luettu, pelattiin sanapelejä, kirjoitettiin kirjaimia tai sanoja sekä luettiin ääneen kylttejä ja etikettejä. PIRLS-tutkimukseen osallistuneet oppilaat pisteytettiin ja jaettiin kolmeen ryhmään vanhempien vastausten perusteella. Ne oppilaat, joiden vanhemmat harrastivat lastensa kanssa lukemiseen ja kielelliseen kehitykseen liittyvistä toiminnoista vähintään viittä toimintaa usein ja muita toimintoja joskus, sijoittuivat ryhmään usein varhaisia kokemuksia."

Tämä määritelmä on minusta aika eri asia kuin "lukee lapsilleen säännöllisesti", mutta se se neljäsosa nyt kuitenkin on (sama, s.81, s. 88). Julkaisussa myös todetaan, että itse asiassa hyvän lukutaidon maissa (joihin Suomikin kuuluu), "usein lukeminen" on tällä tavalla määritellen tyypillisesti harvinaisempaa kuin muualla, vaikka ne lapset, jotka määritelmän saavuttavatkin yleensä ovat maiden sisällä parempia lukijoita kuin ne jotka eivät. Siksi myöskin korrelaation vetäminen lukutaidon ongelmiin ei ole kovinkaan varmalla pohjalla.

Jos tarkastellaan varsinaisesti lapsille lukemista, niin yllä siteerattu julkaisukin toteaa, että se, että lapsille ei lainkaan luettaisi ennen kouluikää, on itse asiassa erittäin harvinaista. Myös Lasten mediabarometrissa vuodelta 2013 asia näyttäytyy melko toisenlaisena:

"Lähes kaikki lapset lukivat kirjoja, sarjakuvia tai lehtiä, tai niitä luettiin heille ääneen. Kymmenelle prosentille alle yksivuotiaista lapsista luettiin harvemmin kuin viikoittain, mutta vähintään yksivuotiaista luki tai kuunteli lukemista päivittäin tai lähes joka päivä yli 90 prosenttia ja viikoittain 98 prosenttia. Viikoittain lukemisen kanssa olivat tekemisissä käytännössä kaikki yli puolivuotiaat suomalaislapset, ja huomattava osa jopa tätä nuoremmistakin lapsista." "Ainakin kerran päivässä ääneen luettiin noin puolelle 0–6-vuotiaista ja kolmannekselle 7–8-vuotiaista, ja lähes päivittäin luettiin noin 80 prosentille alle kouluikäisistä ja kahdelle kolmannekselle yli 7-vuotiaista lapsista."

Eikö niinkin tärkeä asia kuin lukutaito ja tarinoiden jakaminen ansaitsisi asiallista, liioittelematonta tiedottamista ja vanhempien turhasta lyttäämisestä pidättäytymistä?

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!
Haastattelu- ja esitelmäpyynnöt osoitteella jaana.wessman@iki.fi.

Pikkulasten ruutuajasta, puheenkehityksestä, ja tilastotieteen tulkinnasta

Hesari uutisoi vähän aikaa sitten näyttävästi, kuinka pikkulasten puheenkehitys viivästyy jokaista älylaitteella vietettyä puolituntista kohti.

TL;DR: todennäköisesti älylaitteisiin pätee sama kuin televisioonkin, että pikkulapsilla jotka tuijottavat niitä tuntikausia päivässä jokaikinen päivä on jotain muutakin hätää. Hesarin siteeraamaa tutkimusta ei kuitenkaan ole vielä julkaistu vertaisarvioidussa lehdessä. Puolen tunnin piirrettyjen katselu ei todennäköisesti heivauta kenenkään hyvinvointia mihinkään. Lapset oppivat puhumaan kun heidän puheeseensa vastataan ja heille sanoitetaan maailmaa. Ottakaa rennosti ja nauttikaa yhdessäolosta skidienne kanssa.

Pitempi versio: tutkimustiedotteesta käy tosiaan ilmi, että kyseessä ei ole julkaistu, vertaisarvioitu tutkimus, vaan tutkijat aikovat esitellä yleisluontoisia tietojaan tieteellisessä konferenssissa. Tämä on sinänsä ihan hyvä tapa, mutta Helsingin Sanomien tapa uutisoida tämä "uutena tutkimuksena" on siis kauniistikin ajatellen vielä vähän aikaansa edellä.

Hesarihan muotoilee asian näin "Jokainen päivittäinen lisäpuolituntinen kosketusnäytön ääressä lisäsi merkityksellisen puheen viivästymisriskiä lähes 50 prosenttia." (Korostus oma.)

Maallikkohan lukee tämän niin, että aina kun lapsi katsoo piirrettyjä puoli tuntia päivässä, heitetään kolikkoa, ja jos tulee kruuna, tulee lapselle puheenkehityksen viive. Katsotaanpa tarkemmin.

"Jokainen..."

Itse tutkimuksessa on tiedotteen mukaan tarkasteltu 1,5 vuotta vanhoja lapsia, joiden vanhempia on pyydetty toisaalta arvioimaan kuinka paljon lapsi keskimäärin käyttää "hand-held devices" päivässä ja toisaalta täyttämään standardoitu kyselylomake lapsen puheen kehityksestä. Vain noin viidesosa lapsista ylipäätään käytti laitteita. Keskimääräinen käyttöaika oli puolisen tuntia päivässä ja keskihajonta jopa 33,5 minuuttia, tarkoittaen, että tutkimuksessa oli mukana paljon lapsia jotka eivät käyttäneet laitteita ollenkaan tai käyttivät korkeintaan puoli tuntia päivässä, mutta myös joitain lapsia, joiden käyttömäärät joka päivä olivat mitattavissa tunneissa.

Näistä tiedoista tutkijat ovat sitten laatineet tilastollisen mallin, jossa arvioidaan, kuinka paljon puheenkehityksen viivästyminen muuttuu todennäköisemmäksi, jos vanhempien arvioima mobiililaitteiden keskimääräinen päivittäinen käyttöaika lisääntyy puolella tunnilla. Tälle saadaan ns. odds ratioksi 1.49.

Käytetty malli on lineaarinen - eli se olettaa, että tekemisen ja haitan suhde on lineaarinen ja laskee odds ration sillä perusteella. Me emme siis tiedä raportin perusteella, onko riskin nousu oikeasti lineaarinen, eli nousiko riski oikeasti jo ensimmäisen puolen tunnin kohdalla tai jokaista puolta tuntia kohden, vai esimerkiksi vasta neljän. Tutkimuksessa havaittiin kylläkin, että jos huomioidaan vain ne lapset, jotka ylipäätään käyttävät laitteita, käytetyn aikamäärän vaikutus on suurempi. Tämä viittaisi siihen, että se ensimmäinen puolituntinen ei ole riskille kovinkaan merkitsevä.

"... päivittäinen puolituntinen ..."

Mallissa puhutaan siis tosiaan päivittäisen keskimääräisen ajan lisääntymisestä puolella tunnilla. Tutkijat eivät kerro, kuinka pitkältä ajalta vanhempia on pyydetty keskimääräistä aikaa arvioimaan, mutta tyypillisisesti tällaisissa tutkimuksissa määritellään aika esimerkiksi "viimeisen kuukauden aikana". Jos joka päivä katsoo televisiota puoli tuntia kuukauden ajan, se on yhteensä 15 tuntia. Riski lisääntyisi tällöin siis esimerkiksi 15 käyttötunnin kohdalla - ei puolen.

"... lisäsi merkityksellisen puheenkehityksen viivästymän riskiä ..."

Tutkimuksessa käytetyssä ITC-kyselyssä riskirajat on määritelty niin, että 10 persentiilin tai 1.25 SD:n hajonnan kohdalle on vedetty raja, jonka alittavat lapset katsotaan seulonnassa positiivisiksi. Positiivinen tulos ei tarkoita, että lapsella on joku merkittävä haitta, vaan että asiaa pitäisi tutkia tai seurata tai arvioida tarkemmin.

Tällaisen seulontaraja-arvon käyttäminen "viiveen" määritelmänä epidemiologisessa tutkimuksessa on ihan hyvä tapa, kun halutaan arvioida jonkun asian yhteyttä johonkin toiseen, mutta sen uutisointi lääketieteellisenä riskinä yksilölle merkitykselliseen haittaan on huolimatonta.

Tilastollisesti merkitsevä ei nimittäin välttämättä ole sama asia kuin lääketieteellinen merkityksellinen. Tilastollinen merkitsevyys tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että on olemassa jokin ero, joka luultavasti ei ole pelkästään sattumaa. Lääketieteellinen merkitys asialla on sitten, jos tästä erosta aiheutuu jollekulle vakavaa haittaa.

Esimerkiksi naisilla on keskimäärin pienempi kengännumero kuin miehillä. Se on tilastollisesti merkitsevää. Lääketieteellistä merkitystä vakavan sairastumisriskin kannalta sillä ei kuitenkaan juurikaan ole.

Erityisen huolimatonta "merkityksellisestä" puheenkehityksen viiveestä puhuminen on tässä tapauksessa, kun otetaan huomioon, että suomalaisen neuvolakäsikirjankin mukaan puheenkehitystä arvioidaan ensimmäisen kerran varsinaisesti 2-vuotiaana. 18 kk vanhalta odotetaan kommunikaation tasoksi, että hän osaa osoittaa haluaamansa tavaraa sekä hakea pyydettäessä pallon. Raportoidussa tutkimuksessa havaittiin, että älylaitteiden käyttö ei korreloinut viiveisiin tällaisessa sanattomassa kommunikaatiossa, vaan ainoastaan ilmaisevassa puheessa.

Erilaisten arvioiden mukaan jopa 15 prosenttia 2-vuotiaista ei vielä puhu sanoilla. Syitä on monia: perinnölliset tekijät, vanhempien vähäinen vastavuoroinen puhe lapselle, vanhempien stressi, "sosioekonomiset haasteet" eli selvällä suomenkielellä köyhyys ja vähäosaisuus, sisarusten puute ja vähäinen kontakti toisiin lapsiin. Yli 80 prosenttia näistä lapsista puhuu täysin normaalisti kouluikään mennessä. Osalla taustalta paljastuu myöhemmin lukihäiriöön johtava prosessointivaikeus tai esimerkiksi autismikirjon häiriö. Myöhempiä vaikeuksia ennustaa nimenomaan samanaikainen ymmärtämisen ja nonverbaalisen itseilmaisun vaikeus - joita siis tässä tutkimuksessa ei älylaitteita paljon käyttävillä todettu muita enemmän. [review]

"... lähes 50 prosenttia."

Raportoitu OR 1.49 ei tarkoita, että lapselle ilmestyy 50 % riski, että jotain tapahtuu, tai että lapsen riski lisääntyisi esimerkiksi 10:stä 60:een prosenttiin. Se ei välttämättä tarkoita edes, että riskiryhmään kuuluvilla yksilöillä (puoli tuntia joka päivä kauemmin pelailleilla) on 1.5-kertainen riski puheenkehityksen viivästymälle verrattuna riskin välttäneisiin, vaikka kun sairauden todennäköisyys on tarpeeksi pieni, lähestyy OR riskisuhdetta. (Tämä hyvä suomenkielinen selostus odds ratiosta kannattaa lukea, jos asia kiinnostaa.)

Tässä tutkimuksessa OR todennäköisesti on hyvin lähellä riskisuhdetta. Tutkijat eivät abstraktissa kerro, kuinka suurella osalla lapsista 18 kk iässä havaittiin mainittu ekspressiviisen puheen riskirajan ylitys, mutta koska käytetty kysely määrittelee viiveen rajaksi alimman 10 % väestön arvoista, ei ehkä mennä kovin pieleen, jos arvioidaan, että seulontarajan ylittäviä lapsia olisi noin 10 %.

Suuruusluokan havainnollistamiseksi tällä oletuksella, tutkimuksen lapsimäärillä ja viiveen määritelmällä OR:ksi saadaan tuo noin 1.5 esimerkiksi siten, jos älylaitteita käyttämättömien riski puheenkehityksen viiveelle olisi vähän päälle 9 % ja käyttävien vähän alle 13%. (Esimerkiksi, koska abstraktin luvut eivät täysin täsmää - sen mukaan tutkimuksessa oli 1077 lasta, joista 744 käytti ja 219 ei käyttänyt älylaitteita, ja koska minulla ei ole käytettävissä kaikkia tutkimuksen taustamuuttujia.)

Mutta puhutaan siis noin 4 prosenttiyksikön lisäyksestä riskiin ylittää seulontaraja tarkemmalle puheenkehityksen seurannalle. Kyseisen kyselyn spesifiteetti 2-vuotiailla on noin 74 % ja sensitiviteetti noin 89 % [review] ja 2-vuotiaan puhumattomuuden ennustearvo myöhemmille lievillekään ongelmille vain noin 20 % luokkaa, joten vaikka seularajan ylittäminen korreloi puheenkehityksen viiveeseen, neljän prosentin lisäys todennäköisyydessä ylittää se 1,5-vuotiaana ei vielä tarkoita sitä, että lapsella on neljä prosenttia suurempi riski puheenkehityksen viiveeseen myöhemmin.

Eli siis mitä?

Ydinviesti on tämä: jotta lapset oppivat kunnolla puhumaan, heille ja heidän kanssaan pitää puhua - ei riitä, että heidän kuullensa puhutaan, livenä tai ruudulla.

Kuten tutkijatkin mainitsevat, on jo tiedossa, että tunteja joka päivä yksinään televisiota tuijottavien lasten kehitys on riskissä viivästyä [review].

On siis ihan uskottavaa ja todennäköistä, että jos tarkastellaan eniten älylaitteita käyttäviä lapsia, heillä on myös keskimäärin eniten kehitysviiveitä. On myös uskottavaa, että ihan pieniä lapsia ei pidä jättää yksinään viihdyttämään itseään, vaan heille on hyödyksi, jos heidän kanssaan tehdään asioita ja jos aikuinen "sanoittaa" maailmaa ("katsopa miten nätti kukka", "voi, nyt sinun tuli paha mieli").

Sen sijaan ei ole todennäköistä, että piirrettyjen katsominen kännykästä puolen tunnin ajan mädättää kenenkään aivoja, ja tämän yhden abstraktin uutisoiminen sanomalla, että "uusi tutkimus osoittaa, että puolen tunnin piirrettyjen katsominen lisää puheenkehityksen viiveen riskiä 50 %:lla" on joko tarkoitushakuista tai tietämätöntä ylitulkintaa.

Interventiotutkimuksia tästä asiasta ei ole. Emme siis tiedä, puhuttaisiinko juuri niille lapsille, jotka nyt istuvat joka päivä television edessä tai älylaitteen kanssa tunteja, yhtään enempää vaikka kännyköitä tai televisiota ei olisi keksitty, vai olisivatko he niin sanotusti deprivoituja joka tapauksessa.

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!
Haastattelu- ja esitelmäpyynnöt osoitteella jaana.wessman@iki.fi. 

Niin siis minkäikäisenä päiväkotiin?

Nyt on uutisoitu, että "laittakaa lapsenne päiväkotiin", joten vilkaistaas vähän mitä siellä alkuperäisessä oikeastaan sanotaankaan. Tässä oleellinen Selventävä Kuva(tm) (pöllitty Facebookista).

Tässä on siis tehty lineaarisia malleja, joissa on yritetty ennustaa ylärivillä näkyviä asioita (onko esim. päätynyt toisen asteen koulutukseen jne) vaakariveillä listattujen asioiden pohjalta. Jokaisen ennustettavan osalle on laadittu kolme eri mallia (M1, M2, M3), joissa on mukana eri ennustajat (ne, joiden kohdalla vaakarivillä on numero). Tähdillä merkityt ovat tilastollisesti merkitseviä kussakin mallissa. "Average marginal effect" tarkoittaa, että onko kyseisellä asialla merkitystä, jos *kaikki muut* mallissa huomioidut seikat pidetään vakiona.

Eli esimerkiksi katsomalla malleja 1a, 1b, 1c voidaan nähdä, että aloitusikä liittyy koulutustasoon lapsen sukupuolesta riippumatta. Sukupuoli taas ei ennusta toisen asteen koulutuksen todennäköisyyttä jos päiväkodissa aloitusikä on huomioitu, mutta sen sijaan korkeampaan koulutukseen näillä vaikuttaisi olevan on itsenäinen vaikutus.

Malleja 1, 2 ja 3 eri ennustettaville vertailemalla taas nähdään, että aloitusiän vaikutus ei häviä, jos huomioidaan vanhempien koulutustaso; sen sijaan jos huomiodaan vielä vanhemmpien työllistyminen ja perheen tulot, aloitusiällä ei enää olekaan myöhempään koulutustasoon nähden itsenäistä vaikutusta.

Eli voidaan spekuloida (spekuloida vain, koska korrelaatio ja kausaliteetti eivät ole sama asia!) että päiväkodin aloittamisikään ehkä vaikuttavat vanhempien tulot ja työttömyys jollain tavalla, ja että nämä ehkä selittävätkin myös havaitun eron aloitusiän vaikutuksissa. Eli samantasoisenkin koulutuksen saaneiden vanhempien lapset päätyy päiväkotiin ja jatko-opintoihin eri tavoin riippuen niiden vanhempien työllisyystilanteesta ja tuloista. (Ei kauhean kaukaa haettua minusta.)

Taulukosta havaitaan myös, että esimerkiksi päiväkodin aloitusikä, vanhempien työttömyys tai vanhempien tulotaso eivät poista vanhempien koulutustason vaikutusta lapsen koulutustasoon. Koulutus "periytyy" yhteiskunnassamme vahvasti - eikä varhaiskasvatuksen aloitusikä pysty tätä vaikutusta juurikaan poistamaan.

Oleellisesti tosin malleista nähdään lisäksi, että päiväkodin aloittamisella ei ole myöhempään koulunkäyntiin nähden myöskään mitään haittaa. Kun tiedetään, että pienillä lapsilla oikeanlaisessa vuorovaikutuksessa olo on erittäin oleellista kognitiiviselle kehitykselle, voivat tästä tiedosta ottaa itselleen lohtua kaikki ne vanhemmat jotka stressaavat siitä, onko päiväkoti lähtökohtaisesti ehkä vuorovaikutuksellisesti tai sosiaalisesti 1-3-vuotiaille vahingollinen paikka.

Loppupäätelmä: hoitakaa lapsenne ihan niin kuin haluatte. Viekää huoletta päiväkotiin, jos tuntuu siltä. Tai olkaa viemättä. Ja jos haluatte parantaa lastenne koulutustasoa tulevaisuudessa, opiskelkaa ennemmin itse kuin optimoikaa lasta.

Viimeisimmän esitelmäni kalvot löytyvät Slidesharesta. Ei muuta tällä herää, hyvää syksyn jatkoa lukijoille.

Päiväkoti-ikäisten lasten median käyttö von Jaana (Janka) Wessman

Käytin sitten tämän työpäivän puhumalla koulukiusaamisesta netissä

Tänään olisi tutkijana pitänyt tehdä kaikenlaista muuta, mutta sen sijaan tehdyn lakiesityksen ja sen saaman julkisuuden vuoksi keskustelin koulukiusaamisesta netissä. Tässä muutamia katkelmia siitä, koottuna. Nämä ajatuksen perustuvat lukemaani kirjallisuuteen ja kokemaani todellisuuteen potilastyössä psykiatriseen hoitoon päätyneiden ala-asteikäiseten kiusaajien ja kiusattujen kanssa (ja itse koululaisena tietysti myös).

Onko oikein, että kiusattu lapsi joutuu vaihtamaan koulua, mutta kiusaaja ei?

Ensinnäkin kiusaajia siirretään jo nyt toisiin ryhmiin ja kouluihin. Lastenpsykiatrian poliklinikalta nähden ei ole mitenkään tavatonta, että jatkuvasti käytösongelmissa oleva lapsi siirretään toiseen ryhmään, toiseen kouluun tai erityisluokalle. Yleensä tätä ei esitetä sanktiona, vaan keinona auttaa kiusaajaa oppimaan parempia tapoja (ja hyvä niin!). Lakimuutosta sellaiseen ei siis tähän ainakaan aina tarvita. (En ole perehtynyt lakiesitykseen tarkemmin. Siinä todennäköisesti on muita tarpeellisia asioita, kun se on saanut eduskunnassa niin selvää kannatusta. En siis ota kantaa lakiesitykseen, ainoastaan siirtymisasiaan.)

Yleisesti, josko lähdettäisiin siitä, että ihan tapauskohtaisesti katsottaisiin kuka siirtyy vai siirtyykö kukaan? Ei voida nimittäin myöskään lähteä siitä, että ihmisen on pakko mennä takaisin paikkaan, jossa on tullut pahoinpidellyksi ja haukutuksi vuosia. Ei aikuiselta missään nimessä edellytettäisi paluuta rikospaikalle, jos siitä saa PTSD-tyyppisiä oireita, mutta lapsilta edellytetään ihan jatkuvasti. "Sehän on selvitetty jo ja kiusaajakin on siirtynyt muualle, meet nyt vaan reippaasti!"

Paras idea on, jos lähtökohtaisesti ei siirretä ketään ja asioihin puututaan sen sijaan suoraan ja kiusaaminen lopetetaan. Valitettavasti turhan usein kuitenkin tiukka asenne, että asiat on selvitettävä, johtaa siihen, että käytännössä kielletään väkivallan uhria poistumasta väkivaltatilanteesta (fyysisestä tai psyykkisestä). Se on katastrofi jota en todellakaan haluaisi enää kertaakaan joutua seuraamaan vierestä. (Tiedän myös, että ammattini vuoksi toiveeni ei tässä toteudu.)

Jos itse saisin muuttaa jotain tässä suhteessa perusopetuslaissa, säätäisin lapsille oikeuden kieltäytyä menemästä kouluun, jossa niitä kiusataan, ja kouluille velvollisuuden järjestää lapsen opetus kotona silloin kun lapsi käyttää tätä oikeuttaan.

Kiusaustilanteissa tällä hetkellä koulumme nimittäin varsin usein opettavat lapsille (uhreille, tekijöille ja sivustakatsojille), että kiusaamistilanteisiin on pakko mennä, jos se tilanne on välttämätöntä elämään kuuluvaa toimintaa. Se on minusta äärimmäisen vaarallinen opetus. Todisteita minulla ei mistään korrelaatioista tietenkään ole, mutta olen silti melko varma, että se ei voi olla vaikuttamatta myöhemmällä iällä esimerkiksi siihen, kuinka valmiita ihmiset ovat sietämään esimerkiksi perheväkivaltaa, työpaikkakiusaamista, tai asiatonta käytöstä esimiehiltään.

Jokaisen oikeus kieltäytyä menemästä tilanteisiin jossa oma fyysistä tai psyykistä koskemattomuutta loukataan pitäisi olla minusta päivänselvä asia. Kouluissa tällä hetkellä ei ole.

Miten kiusattua lasta voidaan auttaa olemaan ajautumatta uudestaan kiusatun rooliin, jos hän vaihtaa ryhmää tai koulua?

Se on tosi vaikea kysymys, eikä siihen ole mitään yleisluontoista vastausta.

Yksi mikä sitä komplisoi on se, että ilmeisesti on niin, että jos aikuiset olettaa, että jostakusta tulee helposti kiusattu, se on itseään toteuttava ennuste (aikuisten oletukset siirtyy älyttömän herkästi lapsiin, vaikka niitä ei lausuttaisi ääneen). Aikuisten pitäisi siis samaan aikaan pystyä auttamaan lasta niin ettei se joutuisi uhrin rooliin, mutta olla olettamatta, että se saattaa joutua. Öö joo ei ehkä onnistu.

Hyviä kokemuksia on käsittääkseni saatu joskus siitä, että jos uudessa koulussa huomataan pieniäkään viitteitä siitä, että lapsi ei ole ryhmäytymässä, luokkakavereille (tai valitulle joukolle niistä) kerrotaan ihan avoimesti, että siirtyminen johtuu siitä, että siirtyjällä on ollut edellisessä koulussa todella kamalaa. Ja että jos se reagoi omituisesti (suuttuu hipaisustakin, lukee ystävällistä heittoa kiusaamiseksi ja vastaa ilkeästi) se johtuu siitä, että se pelkää, että te aiotte aloittaa samanlaisen menon. Ja rekrytoidaan lapset olemaan siis ekstrakilttejä ja antamaan kiusatulle korjaavia kokemuksia, ihan avoimesti kertoen mikä sen homman tarkoitus on. (Useimmat lapset mielellään auttaa muita.)

Kiusattua lasta ei mielestäni saisi siirtää sellaiseen uuteen ryhmään, jossa on tai edes on aikaisemmin ollut kiusaamisilmiöitä. Uhrin rooliin helposti asettuva, muita vihamielisiksi tulkitseva helposti herättää sitten sen kiusaajan roolin siinä aikaisemmin olleissa, vaikka homma olisi jo kertaalleen saatu poikki, ja molempien käsitys itsestään vääristyy entisestään. Pitäisi pyrkiä valitsemaan poikkeuksellisen prososiaalinen ryhmä, jossa kaikki otetaan helposti mukaan. Tässä mennään usein metsään ja laitetaan kiusattu lapsi ryhmään, jossa on joku toinenkin yksinäinen syrjityksi tullut ajatuksella, että nehän voi sitte olla kavereita. Tämä vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän ei voi olla oikeasti osa ryhmää vaan pitää valita kaverinsa muista "epäonnistuneista" yksilöistä joita oikea ryhmä "saa" pilkata.

Aikuisten pitää samoin muistaa se, että uhrikokemukset johtaa siihen, että yksilö ylitulkitsee muiden aloitteita pahantahtoisiksi tai vilpillisiksi. Joskus me aikuiset ajatellaan helposti, että lapsi tulee kiusatuksi, koska "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan", ja jos koko ajan on vihamielinen muille niin saa samaa vastaan. Silloin voi käydä niin, että unohtuu, että kiusatun lapsen tapauksessa oletus siitä, että muut on vihamielisiä voi olla täysin realistinen siihen astisten kokemusten valossa, eikä ole kohtuullista odottaa muunlaista suhtatumista ennen kuin on luotu ympäristö, jossa ollaan (poikkeuksellisen) ystävällisiä.

Joskus lapsi tulee kiusatuksi koska häneltä puutuu tiettyjä sosiaalisia taitoja tai koska hän ihan oikeasti on jollain lailla "outo". Sosiaalisia taitoja voi harjoitella. Tämän puheeksiotossa lapsen itsensä kanssa pitää olla todella varovainen, koska lapset äärimmäisen helposti tulkitsee asioita binäärisesti ja vetää sellaisesta johtopäätöksen, että sua saakin kiusata kun oot tommonen. Joskus toimii kun asia esitetään niin, että nyt kun oot siirtymässä, niin siellä sä meet ihan uuteen ryhmään, haluaisitko sä sitä harjoitella jotain kikkoja joilla saa nopeammin kavereita. Tms. Aikuisten pitää taas tietysti koko ajan muistaa, että ei ole olemassa sellaisia lapsia, joita saa kiusata, samalla kun tiedostavat mitkä ne syyt ovat jotka altistavat tätä lasta kiusaamiselle. (Helppoo on! Perin.) Kiusatulta lapselta puuttuvia sosiaalisia taitoja tai tämän häiritseviä ominaisuuksia ei mielestäni tule ottaa puheeksi (lapsen kanssa tai kuullen, siis), jos ei ole samantien tarjota apua niiden harjoittamiseksi. Silloin nimittäin juuri tulee vahingossa "sanoneeksi", että sä kun oot tommonen eikä sille ny mitään voi.

Sitten on semmonen seikka, että kaikista lapsista ei oikeasti ole yhtä helppoa pitää. Jotkut lapset jotka tekee aika ikäviäkin juttuja on aikuisista usein mukavia tyyppejä, ja joskus aikuiset ihan oikeasti kokee uhrin sellaiseksi, että tekee itsekin välillä mieli nälviä tai tönäistä, kun se on niin kamalan hankala. Tän myöntäminen on kasvatusammattilaisille joskus vaikeeta. Kuitenkin "kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen" ja oma puolueellisuutensa olisi hyvä hahmottaa näissä. Ehkä auttaa, jos opettaja pyrkii olemaan vähän ylimääräisen kiltti ja joskus ehkä lepsukin niille, joista ei pidä, ja vaatia vähän enemmän asiallista käytöstä niiltä, joiden "temput" lähinnä hymyilyttää eikä ärsytä. Silloin molemmat ohjautuu lähemmäs samankaltaisuutta...

Puheeksiotto lapsiryhmässä herätti jännitystä.
Kiusaaminen on ryhmäilmiö. Siinä on aina paitsi tietty kiusaaja ja kiusattu myös mukanakiusaajat ja hiljaiset sivustakatsojat. Heidän roolinsa on aivan avainasemassa; he voivat käytännössä päättää jatkuuko kiusaaminen vai lopetetaanko se. Silloinkin, kun tietty kiusaaja voidaan nimetä ja identifioida, kiusattu usein kokee, että "kaikki kiusaavat", koska kukaan ei puutu kiusaajan tekemisiin. Ajatus, että kiusaamisilmiöt voitaisiin lopettaa puuttumalla vain kiusaajaan ja kiusattuun, eikä siihen miten ryhmä sallii kiusaamisen, on täysin utopistista. Moni sivustakatsoja tai mukanakiusaaja myös kärsii vääryyden näkemisestä tai siitä, että on ikään kuin "pakotettu" asemansa vuoksi osallistumaan sellaiseen.

Kiusaamisen puheeksiottoon lapsiryhmässä pätee muuten sama kuin ylipäätään melkein aina vaikeiden asioiden puheeksiottoon lasten kanssa: oikeasti ne lapset tietää jo, että se vaikea asia on olemassa. Lapsille "kertomisen" vaikeus on aikuisen päässä ja johtuu aikuisen estoista ja siitä että aikuinen toivoo (realiteettien vastaisesti) että lasten ei tarvitsisi tietää tällaisista eikä kantaa niistä huolta tai vastuuta.


Olemalla ottamatta asiaa puheeksi ja rekrytoimatta ryhmää auttamaan aikuinen antaa signaalin, että ihmisten kuuluu teeskennellä, että heidän ryhmässä havaitsemansa vääryys ei koske heitä tai ole heidän asiansa.

Sekin on vaarallinen opetus, erityisesti nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä.

Tein neljäsluokkalaisen kotitehtävän

Sain käsiini (Mediakasvattajien verkoston kautta) neljäsluokkalaisten internet-aiheiset kotitehtävät. Läksyksi oli annettu oheiset väittämät sekä kaavake, johon piti kirjata oma netin käyttönsä neljän päivän ajan. Tehtävänanto oli muotoiltu sillä tavalla, että neljäsluokkalaiset eivät uskaltaneet täyttää seurantaa rehellisesti, vaan täyttelivät tavalla, jonka halusivat aikuisen kuulevan. (Ruutuaikakyselyjen tavallinen ongelma tämä, ilmeisesti.)

Tässä omat vastaukseni tehtäviin.

Pohdi seuraavia väittämiä yksin tai parisi kanssa. Merkitse, oletko samaa mieltä (S) vai eri mieltä (E). Perustele mielipiteesi.

Alle 12-vuotias on liian nuori omistamaan kännykän, jolla pääsee vapaasti internetiin, koska siellä on niin paljon pelottavia asioita.

E. 12-vuotias tarvitsee internetkännykkää esimerkiksi yhteydenpitoon. Tekstarit ja puhelut tulevat kalliimmaksi kuin WhatsApp ym somevälineet. Myös bussiaikataulut, kartat ym ovat enevästi kätevimmin käytettävissä netissä. 12-vuotias on riittävän vanha, jotta hän osaa keskustella sallittujen paikkojen rajoista vanhempiensa kanssa, niin Internetissä kuin livenäkin.

Puoli tuntia internetin käyttöä päivässä on sopiva määrä neljäs- ja viidesluokkalaiselle.

E. Neljäs- ja viidesluokkalaiset osaavat jo käyttää Internettiä monipuolisesti, esim. yhteydenpitoon kavereiden ja vanhempien kanssa, bussiaikataulujen ja säätiedotusten tarkistamiseen, tiedonhakuun. Puolen tunnin keinotekoinen, kategorinen rajoitus ei ole asiallinen tapa rajoittaa kenenkään netinkäyttöä. (Puolen tunnin rajoitus esimerkiksi hömppävideoiden katselulle päivässä saattaa olla järkevä.)

Internetissä pitää olla hyvin varovainen, koska siellä on paljon väärää tietoa ja myös epärehellisiä ihmisiä. 

S/E. Internetissä, kuten maailmassa yleensäkin, pitää toki muistaa, että kaikki kirjoitettu ei ole totta eivätkä kaikki ihmiset hyväntahtoisia. Ihan tavallinen maalaisjärkinen varovaisuus kuitenkin riittää.

Vanhempien on vaikea valvoa, noudattavatko lapset heille annettuja ohjeita internetin käytöstä.

S. Vanhempien on tosiaan jo ala-asteikäistenkin kanssa vaikea valvoa lasten tapoja ylipäätään. Esimerkiksi voi olla vaikea tietää, sortuuko oma lapsi koulumatkalla tai internetissä kiusaamaan muita. On tärkeää, että aikuisilla ja lapsilla on arkisissa asioissa hyvät keskusteluyhteydet, niin että lapset uskaltavat kertoa, jos näkevät tai kokevat jossain (netissä tai livenä) jotain pelottavaa tai tekevät jotain kiellettyä.

Lapset tekevät internetissä paljon sellaisia asioita, joista vanhemmat eivät tiedä. 

S. Lapset ylipäätään tekevät paljon sellaisia asioita, joista vanhemmat eivät tiedä. Vanhempien ei enää kouluikäisten kohdalla tarvitsekaan tietää ihan kaikesta. Tärkeintä on, että lapset kuuntelevat vanhempia, kun nämä kertovat mikä on vaarallista, ja kertovat itse aikuiselle kun jokin painaa mieltä.

Seurannan aion valitettavasti suorittaa muistelemalla takaperin.

PE: Aamulla bussiaikataulun ja säätiedotuksen katsominen ja YLEn uutisotsikot sekä Facebook, osin aamukahvia juodessa ja loput bussissa. Nibblersin peluuta kun lukeminen loppui. Yhteensä n. 1,5 tuntia. Töissä 7,5 tuntia, tästä lounasta lukuunottamatta koko ajan internet auki, käytössä lähinnä Terveysportti-palvelu (ammattilaisille tarkoitettu tiedonhakupalvelu jossa mm. lääkevalmisteiden tietoja, sairauksien diagnostiikka- ja hoitosuosituksia sekä ICD-10 tautiluokituksen koodit) sekä Oppiportti, josta luin psykiatrian oppikirjaa (olen vasta aloittanut työpätkän eikä paperitöitä ole vielä kertynyt paljoakaan, joten ehdin lukea). Sivussa myös Facebook. Chat-viestejä äidilleni, joka oli menossa hakemaan lapsiani päiväkodista. Sairaskertomusjärjestelmäkin on toki verkossa vaikkei julkisessa internetissä olekaan. Jos sekin lasketaan, työajasta ehkä 4-5 tuntia netissä. Illalla katsoin lasten kanssa piirrettyjä Areenasta ehkä n. 45 minuuttia ja selailin vielä sitä Facebookia. Kokonaisaika vuorokaudessa n. 10 tuntia, ehkä 6-7 jos sairaskertomusjärjestelmää ei katsota internetiksi.

LA: Aamulla uutisotsikot ja FB, ehkä n. 0,5 tuntia. Viestittelyä äidille koskien kompostia ja puutarhapalstaa. Lasten ollessa tanssitunnilla luin sähkökirjaa noin tunnin, lasketaanko se? (Se on netissä kiinni, mutta kirja on ladattuna paikalliselle laitteelle.) Samalla viestittelyä miehelle, joka oli käyttämässä kissaa eläinlääkärillä (kissa voi hyvin, kiitos kysymästä), eli ehkä lasketaan. Postista tuli viesti, että paketti on saapunut. Käytiin hakemassa se, jolloin toki pakettiautomaatin numero piti myös siitä viestistä katsoa. Kävin kaupassa ja katsoin siis myös kauppalistaa Google Keepistä. Kotona avasin Postin tuoman uuden lautapelin, otin siitä kuvia Facebookiin ja kyselin kavereita kylään pelaamaan. Pelin aikana otin lisää kuvia. Kokonaisaika vuorokaudessa varmaan luokkaa 4 tuntia.

SU: Aamulla sama meininki, hidas aamu joten uutisiin ja someen meni pidempään, varmaan 1,5 tuntia. Ruokaa laittaessa kuuntelin Audiblesta äänikirjaa, n. tunti. Katsoin Googlemapsista miten päästään lapsen kaverisynttäreille ja käytin sitä ajomatkan ajan navigaattorina, n. 20 minuuttia. Takaisin ajaessa lisää sitä äänikirjaa, sama matka. Iltapäivällä piti siivota ja vaihtaa akvaarioon vesiä, joten äänikirja vaan jatkui, Audiblen mukaan yhteensä yli 5 tuntia sunnuntaina! Illalla vaihdoin paperikirjaan, joten siitä ei enää tule kai tunteja. (Vähän vaikee tämä nyt kyllä kun kirjanluvun tunnit riippuu siitä, mikä laite.) Katsoin pikaisesti sähköpostit, että onko siellä mitään mihin on pakko reagoida ennen tiistaita. Kokonaisaika varmaan jotain 8-9 tuntia jos kaikki lasketaan.

MA: Aamu ja duuni kuten pe, paitsi vähemmän chattiviestejä äidille ja enemmän käytännön asioista henkilölle, joka järjestää minua puhumaan koulullensa marraskuussa. Kirjana Oppiportin sijaan huoneesta löytynyt Päihdepsykiatria, joten opiskelusta työaikana ei nyt tule tunteja. Lasten katsoessa piirrettyjä (Areenasta) lueskelin itse vieressä kännykästä Facebookia ja pelasin Nibblersiä. Kokonaisaika 8-9 h, kolmisen tuntia vähemmän jos sairaskertomuksia ei lasketa.

Saisinkohan täydet?

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!
Haastattelu- ja esitelmäpyynnöt osoitteella jaana.wessman@iki.fi. 

Uusia media-aikasuosituksia suoraan Amerikasta!

American Academy of Pediatrics - yhdysvaltalainen lastenlääkäriyhdistys - on viime vuoden loppupuolella julkaissut uudenlaisia ajatuksia mediankäyttösuosituksista[1] lapsille pidettyään aiheesta symposiumin[2]. Suositukset löytyvät internetistä maksumuurin takaa[1], luovasti googlaamalla, sekä nyt suomeksi käännettyinä alta. (Otan mielelläni vastaan palautetta käännöksestä.)

Kahden tunnin ehdotonta rajaa symposium ei enää nykyaikana pitänyt järkevänä. Sen sijaan he halusivat lähettää vanhemmille seuraavat viestit:

• Digimedia on vain eräs ympäristö. Lapset tekevät samoja asioita kuin ennenkin, mutta nyt myös virtuaalisesti. Niin kuin millä tahansa ympäristöllä, myös medialla voi olla positiivisia ja negatiivisia vaikutuksia. 
• Vanhemmuus ei ole muuttunut. Samat säännöt vanhemmuuteen pätevät virtuaalisissa ja elävissä ympäristöissä. Leiki lastesi kanssa. Aseta rajoja; lapset tarvitsevat ja toivovat niitä. Opeta ystävällistä käytöstä. Osallistu. Tunne lapsesi ystävät ja tiedä missä he näiden kanssa liikkuvat.
• Esimerkin näyttäminen on tärkeää. Rajoita omaa median käyttöäsi, ja näytä mallia käytöstavoista netissä. Läsnäoleva vanhemmuus edellyttää myös kasvokkain oloa ilman ruutuja.
• Ihmiset oppivat toisiltaan. Neuropsykologinen tutkimus osoittaa, että aivan pienet lapset oppivat parhaiten vastavuoroisessa kommunikaatioyhteydessä. "Puheaika" lasta hoitavan aikuisen ja lapsen välillä on välttämätöntä puheen kehitykselle. Passiivinen videoiden katselu ei edistä puheen kehittymistä vauvoilla ja taaperoilla. Mitä enemmän median käyttö sisältää vuorovaikutteisuutta, sitä enemmän kehityksellistä hyötyä siitä on (esimerkiksi taaperon jutellessa videoyhteyden välityksellä matkoilla olevan vanhemman kanssa). Varsinaisen median opetuskäytön mahdollisuudet alkavat noin toisen ikävuoden jälkeen, jonka jälkeen sopivasti valituista ohjelmista voi olla myös hyötyä erityisesti kehitykseltään eri syistä hitaiden lasten ottaessa toisia kiinni.
• Sisällöllä on väliä. Sisällön hyvällä laadulla on enemmän merkitystä kuin käytetyllä tekniikalla tai mediaan käytetyllä ajalla. Valvo sitä mihin lapsi käyttää aikaansa sen sijaan, että vain laitat ajastimen käyntiin.
• Luotettavat lähteet auttavat sisällön valikoimisessa. Sovelluskaupoista löytyy yli 80 000 sovellusta, jotka on merkitty "opetuspeleiksi", mutta todellisia tutkimuksia näiden toimivuudesta on erittäin vähän. Pelkkä interaktiivinen nappien painelu ja ruudun pyyhkäisy ei tee sovelluksesta opettavaista. Internetissä on sivustoja, esimerkiksi Common Sense Media, joissa on arviointeja pelien, ohjelmien ja sovellusten sopivuudesta eri ikäisille. 
• Yhdessä tekemisellä on väliä. Perheen osallistuminen median käyttöön edesauttaa sosiaalista vuorovaikutusta ja oppimista. Pelaa tietokonepelejä yhdessä lapsesi kanssa. Mielipiteesi ja näkökulmasi vaikuttavat siihen, millaisen kokemuksen lapsi saa medioista. Taaperoitten kanssa yhdessä katsominen on välttämätöntä. 
• Leikkiaika on tärkeää. Jäsentämätön leikki- ja vapaa-aika kehittää luovuutta. Järjestä lapselle päivittäistä ruudutonta aikaa, erityisesti pienille lapsille. 
• Aseta rajoja. Teknologian käytöllä, niin kuin kaikella muullakin, täytyy olla järkevät rajat. Estääkö tai haittaako lapsesi teknologian käyttö hänen muita tekemisiään?
• Teinien on ihan OK olla online. Kaverisuhteet myös netissä ovat olennainen osa tämänpäivän teinien kehitystä. Sosiaalinen media voi tukea identiteetin muodostusta. Opeta teini-ikäiselle käytöstapoja niin virtuaalisissa kuin elävissäkin ympäristöissä. Pyydä teinejä näyttämään ja kertomaan mitä he tekevät netissä, jotta ymmärrät sekä sisältöjä että konteksteja. 
• Luo teknologiavapaita vyöhykkeitä. Rauhoita perheen yhteinen ruoka-aika. Lataa laitteet öisin, makuuhuoneiden ulkopuolella. Näin lisäät perheen yhteistä aikaa ja edistät terveellisempiä ruoka- ja nukkumaanmenotapoja. 
• Lapset ovat lapsia. Lapset tekevät virheitä, myös median käytössään. Nämä tilanteet ovat kasvatusmahdollisuuksia, jos ne käsitellään empaattisesti. Nuoren hankkiutuminen tiettyihin vakaviin tilanteisiin, kuten nettiseksi tai itsensä vahingoittamiseen liittyvät kuvat/kirjoitukset, tarkoittavat sitä, että on syytä arvioida onko nuorella muutakin riskikäyttäytymistä.  

[1] Brown et al. Beyond 'turn it off': How to advise families on media use. AAP News, 36(10), October 2015.
[2] Proceedings of Growing up Digital: Media Research Symposium. American Academy of Pediatrics, 2015.

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!
Haastattelu- ja esitelmäpyynnöt osoitteella jaana.wessman@iki.fi. 

Digipelineuvoja

Pidin Ropeconissa esitelmän aiheesta "Voiko tietokonepeleistä tulla riippuvaiseksi?". Sen jälkeen minulta on kysytty neuvoja monenlaisiin pelitilanteisiin. Kerään niitä kootusti tähän.

Nuorelle pelaajalle, jonka vanhemmat ovat pelaamisesta huolissaan: 

• Rauhoita vanhempiasi hoitamalla asialliset hommat - käy koulussa, tee läksyt, mene ruokapöytään, lähde sukujuhliin, älä skippaile treenejä jos vanhemmat ovat yhteisellä sopimuksella maksaneet jonkun harrastuksen, mene ajoissa nukkumaan. Vanhemmat hermostuvat helposti jos joku asia on hoitamatta, ja joskus alkavat syyttää siitä ensimmäisenä mieleentulevaa ajanvietettä. Niin kauan kuin asia edelleen on hoitamatta, heidän on ehkä vaikea päästä eroon jumittuneesta ajatuksestaan. Heidän on helpompi kuunnella järjen puhumista jos hoidat heitä stressaavan asian ensin kuntoon. 
• Kun vanhempasi nalkuttavat siitä, että vain pelaat kaiken aikaa, he eivät itse asiassa välttämättä ole huolissaan pelaamisesta. He saattavat myös kaivata huomiotasi, mutta eivät osaa sanoa sitä suoraan, koska teini-ikäisille lässyttäminen tuntuu heistä nololta. Anna heille huomiota. Laita ruokapöydässä, heidän kotiin tullessaan jne kone ja kännykkä pois, juttele heille, kysy miten heidän päivänsä on mennyt. Jos he ovat kiireisiä, voit vaikka tarjoutua auttamaan jossain kotityössä ja jutella heille samalla. Kun he ovat saaneet hetken keskustella kanssasi tai ehkä halatakin, he sietävät paremmin sitä että olet muissa mailmoissa seuraavat pari tuntia. 
• Kerro vanhemmillesi peleistä ja pyydä heitä pelaamaan kanssasi. Monet aikuiset ovat luonnostaan epäluuloisia kaikkea uutta kohtaan, mutta totuttuaan asioihin suhtautuvat niihin lunkisti, saattavat jopa innostua niistä. Monet vanhemmat ovat imarreltuja jos heidän lapsensa haluaa näyttää heille jotain itselleen tärkeää asiaa, eikä heitä välttämättä ole vaikea saada kokeilemaan jos esität asian niin, että sinä haluaisit, että juuri he pelaisivat kanssasi. 
• Jos vanhempasi tykkäävät lukea ja etsiä tietoa internetistä, voit suositella heille Pelitaito-sivustoa. 

Peliharrastajalle, joka haluaa ehkäistä pelihaittoja omalla kohdallaan:

• Turvaa yöuni. 
• Tällä hetkellä tutkimusnäyttö viittaa vahvasti siihen, että lukuunottamatta ergonomisia ongelmia, pelien haittavaikutukset syntyvät pitkälti univajeen kautta. 
• Asenna tarvittaessa koneellesi automaattinen koneen sammutus tiettynä kellonaikana. 
• Käytä ruudunpunertimia (f.lux, Twilight), jos pelaat kun nukkumaanmenoaikaan on alle 2 tuntia.  Huomioi, että ruudunkirkkautta pitää myös himmentää, pelkkä valonsävyn muutos ei ilmeisesti riitä. 
• Mieti ajankäyttöäsi pelikohtaisesti - kuinka paljon aikaa on jäljellä, kuinka paljon tämän pelin tasoon/missioon/raidiin/kierrokseen yleensä menee? Voinko tallettaa kesken? Älä aloita, jos et ehdi lopettaa.
• Huolehdi fyysisestä kunnostasi. 
• Koita järjestää pelipisteesi edes jotenkin ergonomiseksi ja niin, että voit vaihtaa asentoja.
• Pidä taukoja, nouse koneelta, kävele ympäri, venyttele. 
• Ulkoile tai harrasta liikuntaa säännöllisesti. (Pelaa vaikka välillä Pokemon Go:ta.)
• Älä pakene huoliasi peliin.
• Pelit ovat oiva rentoutumiskeino eikä siinä ole mitään pahaa, mutta jos pelaat koska et kestä omia ajatuksiasi ilman uppoutumista muualle, olet riskissä kehittää pelihäiriön.
• Hoida asialliset hommat (työ/koulu, perhe ja suku) jotta et joudu pakenemaan peleihin stressiä niiden hoitamatta jättämisestä ja ajaudu kierteeseen.

Pelaamista vasta aloittelevien pienten lasten vanhemmalle: 

• Pelaa lapsen kanssa. 
• Pelaa lapsen kanssa.
• Pelaa lapsen kanssa.
• Tehkää muutakin kivaa yhdessä.
• Menkää ajoissa nukkumaan.

Omasta pelaamisestaan huolestuneelle: 

• Jos olet huolestunut siitä kuinka paljon pelaat etkä silti ole onnistunut vähentämään pelaamista, on syytäkin olla huolissaan.
• Tee realistisia, lyhyen tähtäimen päätöksiä: päätä olla pelaamatta tänään, tai laadi itsellesi aikataulu seuraavalle viikolle. 
• Aloita vähentämällä pelaamista erityisesti iltaisin. Kun nukut paremmin, sinun on helpompi myös hillitä itseäsi ja sitä kautta pelaamisen vähentäminen helpottuu.
• Jos toimintakykysi on romahtanut (et pysty hoitamaan työtäsi/opiskeluasi tai perhevelvoitteitasi), hanki apua. EHYT ry:n sivuilta löytyy linkkivinkkejä siitä minne suuntaan lähteä. Oman kunnan mielenterveyspalveluihin voi myös aina olla yhteydessä kun on huolissaan oman elämänhallinnan asioista, riippumatta ongelman syistä.

Vanhemmille, jotka miettivät sopivia pelipelisääntöjä perheeseen:

• Jos teillä jo on joku säännöstö johon kaikki perheenjäsenet ovat tyytyväisiä ja kaikki voivat hyvin, hyvä! If it ain't broken, don't fix it. Pelaamista ei ole tarpeen rajoittaa, jos siitä ei ole tällä hetkellä haittaa. Toisaalta ruutuaikarajoitteistakaan ei ole haittaa, jos sovitut rajat sopivat kaikille asianomaisille. 
• Rajoita pelaamisen laatua, älä määrää. 
• Huolehdi, että lapsen pelaamat pelit ovat hänen ikätasoonsa sopivia. 
• Kiellä tietty peli, jos huomaat jatkuvasti sen kiihdyttävän lasta liikaa. 
• Jos lapsi pelaa toisten ihmisten kanssa, valvo että hän noudattaa hyviä käytöstapoja myös online ja pitää lupauksensa (esimerkiksi osallistua tiettynä aikana). Raivoaminen, kiroilu ja toisten haukkuminen eivät kuulu internettiin yhtään sen enempää kuin koulun pihallekaan, ja lupaus olla kavereiden kanssa on lupaus vaikka se koskisikin virtuaalista yhdessäoloa.
• Edellytä asiallisten hommien hoitamista, älä pelaamisen väliin jättämistä. Efekti on ehkä sama koska aika on rajallista, mutta lapsen on helpompi ymmärtää vaatimus tehdä tärkeitä asioita kuin vaatimus jättää kivan asian tekeminen väliin. 
• Rajoita pelaamista nimenomaan iltaisin, vaikkapa seuraavilla konsteilla:
• Sopikaa, että lapsi voi vapaasti pelata koulusta pääsyn ja iltaruuan välillä, mutta iltaruuan jälkeen enää max N minuuttia ja vain kun läksyt on tehty. (N määräytyy rytminne mukaan.)
• Pistäkää tietokoneet pois päältä viimeistään tuntia ennen nukkumaanmenoaikaa ja tehkää jotain muuta yhdessä.
• Kännyköitä ei oteta makuuhuoneisiin.
• Samat säännöt koko perheelle. Pelaamiskielto illalla myöhään koskee myös aikuisia - valvominen ei ole aikuiselle yhtään sen tervellisempää kuin lapsillekaan. 
• Järjestäkää perheen yhteistä ruudutonta aikaa.
• Opeta lasta pikkuhiljaa itse valvomaan omaa ajankäyttöään. Jos olet munakellolla vahtinut lapsesi pelaamista teini-ikään saakka ja rajoittanut sen huomattavasti pienemmäksi kuin tämä toivoisi, on jokseenkin varmaa, että pelaaminen karkaa käsistä kun hän pääsee haukankatseesi alta pois.
• Muista, että pelaamiseen käytetty aika ei sinänsä ennusta mitään ongelmia, jos muu elämä sujuu. Jos kaikki on hyvin, kaikki on hyvin - pelaamista ei tarvitse rajoittaa "varmuuden vuoksi" terveyshaittojen ehkäisemiseksi, toisin kuin esimerkiksi karkin syöntiä. CTFD.

Niille, jotka eivät ymmärrä pelaamista, eivätkä käsitä miksi joku ei mieluummin kerää mustikoita: 

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!
Haastattelu- ja esitelmäpyynnöt osoitteella jaana.wessman@iki.fi. 

Alkoholin saatavuusrajoitusten yhteydestä kulutukseen ja haittoihin

Nyt kun päivänpolitiikan polttavin kysymys on se, saako neloskaljaa ostaa maitokaupasta, esitetään julkisuudessa jatkuvalla syötöllä erilaisia, keskenään täysin ristiriitaisia väitteitä alkoholin saantirajoitusten vaikutuksesta kulutukseen. Ottamatta erityisesti kantaa alkoholipoliittisiin toimenpiteisiin, väitteet ettei alkoholin saatavuudella olisi yhteyttä kulutukseen ja kulutuksella haittoihin ovat tilastojen valossa varsin epäuskottavia. Katsotaanpa pari kuvaa.

Kuva 1. Alkoholin kulutus Suomessa (lähde: THL). Pystyviivat JW.

Kuvassa 1 näemme alkoholin kokonaiskulutuksen 15 vuotta täyttänyttä kansalaista kohti 1960-luvulta eteenpäin. Pystyviivat olen askarrellut kuvaan omin päin ja ne kuvaavat seuraavia alkoholipoliittisia päätöksiä:

1. Keskiolut vapautuu ja sitä saa alkaa ostaa maitokaupoista. Samaan aikaan kokonaiskulutus lähtee nousuun. 
2. Kokonaiskulutus uhkaa tasaantua, mutta lähtee kuitenkin uudestaan kasvuun. Samaan aikaan viinakortit poistuvat käytöstä.
3. Alkoholin mainonta kielletään. Suomalaiset juovat kuten ennenkin noin 1980-luvun puoliväliin saakka, jolloin hetkellisesti alettiin vetää viinaa vähän enemmänkin (en löytänyt tälle alkoholipoliittista selittäjää; yhteiskunnallisesti samaan aikaan mm. väestö vaurastui ja nuorten juominen lisääntyi).
4. Mietojen alkoholijuomien mainonta sallitaan. Alkoholin käytön kulutuksen lasku pysähtyy. 
5. Viro liittyy EU:hun, alkoholin tuonti tulee vapaammaksi. Suomi laskee alkoholiverotusta. Tilastoimattomassa kulutuksessa on hetkellinen piikki, tilastoitu kulutus jatkaa tasaista kasvuaan.
6. Suomi ja Viro molemmat nostavat alkoholiverotusta.
7. Suomi nostaa alkoholiverotusta edelleen. 

Käyrää katsomalla kahdella alkoholipoliittisella toimella tämän historian aikana on sellainen ajallinen yhteys kulutuksen muutoksiin, että uskaltaisin laittaa rahani likoon kausaliteetin puolesta: keskioluen tulemisella ruokakauppoihin ja samanaikaisella Viron tuonnin helpottumisella ja alkoholiveron laskulla. Mielenkiintoisesti samaan aikaan kun mietojen juomien mainonta sallittiin lisääntyi nimenomaan tilastoimaton kulutus - mutta Alkosta ostettu viinamäärä pysyi ennallaan. 

No nyt tulee tietysti joku ja sanoo, että eihän alkoholin kulutuksella välttämättä ole mitään yhteyttä haittoihin - kun juopothan juo juotavansa joka tapauksessa ja kunnon kansalaiset on ne jotka ostaa kaljansa ruokaostosten yhteydessä.

Kuva 2. Lähde: THL / Sotkanet.fi.

Kuvaan 2 olen piirtänyt vastakkain alkoholin kokonaiskulutuksen ja alkoholikuolemien määrän per 100,000 asukasta, 15 vuoden ajalta. Yhteys on jotakuinkin selvä (joskaan tuskin aidosti lineaarinen - itse arvelen, että Suomessa kuoltiin ryyppäämisen seurauksena myös ennen 1960-luvun puoliväliä, jolloin kokonaiskulutus oli alle 6 l/henkilö)

Usein kuulee myös väitettävän, että kieltolaki on aiheuttanut Suomessa alkoholinkäyttökulttuurin muutoksen - että ennen kieltolakia olisi juotu sivistyneemmin ja että kieltolain aikana alkoholin kulutus lisääntyi. Todennäköisesti näin ei ollut. Aikalaislähteiden mukaan kieltolain perusteena oli nimenomaan holtiton juomatapa. Ennen kieltolakia Suomessa juotiin kansainvälisesti vertailtuna aika vähän, kieltolain aikana kokonaiskulutus todennäköisesti laski hieman ja moni aikaisemmin vähän juonut jätti juomisen kokonaan kulutuksen keskittyessä ongelmakäyttäjille. Kieltolain jälkeen kulutus palasi suunnilleen lakia edeltävälle tasolle ja alkoi siitä sitten pikkuhiljaa nousta. [*]

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Olisitko halunnut nähdä nämä kuvat jo viime viikolla ja ehkä pyytää kirjoitukseen jotain tarkennusta? Liity tilaajaksi Patreonissa!

Uhmakkuushäiriön esiintyvyyden muutoksista

Pikapäivityksenä havainnollistava kuva, olkaa hyvä.

Usein kuulee väitettävän, että lasten käytösongelmat lisääntyvät. Olen itsekin meinannut pariin otteeseen vedota tähän selittäessäni, miksi tutkimustyöni on hirmuisen tärkeää. Joka kerta olen kuitenkin törmännyt siihen, että en löydä kunnollista viitettä aiheelle - siis semmoista, jossa oikeasti olisi jotain pitkäaikaisseurantanumeroitakin, eikä vain ihmisten subjektiivista kokemusta lisääntymisestä.

Päätin lähestyä asiaa tarkastelemalla uhmakkuushäiriön esiintyvyyttä viime vuosikymmeninä aiheesta julkaistun tieteellisen kirjallisuuden valossa. Löysin asiasta pari katsausartikkelia [1,2], joiden perusteella piirin oheisen kuvan. Lähteissä, joista raportoitiin erikseen eri ikäryhmien ja sukupuolien tietoja, olen jotakuinkin hatusta vedetyin perustein valinnut kuvaan poikien luvut ja ikäryhmän, joka kattaa 10-vuotiaat.

Uhmakkuushäiriö diagnosoidaan, kun lapsi tai nuori ikätasosta ja tilanteen vaatimuksista poikkeavalla tavalla menettää helposti malttinsa, riitelee toisten kanssa, ei välitä säännöistä ja normeista, ärsyttää toisia ihmisiä tahallaan, syyttelee muita virheistään, on kostonhimoinen tai pahantahtoinen, ym [3]. Caninon ja kumppaneiden tutkimuksessa esiintyvyyseroihin eri tutkimuksissa vaikuttivat käytetyt diagnostiset kriteerit ja se, otettiinko niihin mukaan vaatimus toimintakyvyn alenemisesta oireiden vuoksi, mutta näiden lisäksi eivät esimerkiksi lasten ikäryhmä tai manner, jossa tutkimus oli tehty [2]. Tutkimuksen tekovuotta ei ollut heidän mallissaan valitettavasti mukana.

Tämän perusteella täytynee jättää se ongelmien lisääntymiseen vetoaminen nyt toistaiseksi ainakin väliin...

Lähteet:
[1] Comorbidity of internalizing disorders in children with oppositional defiant disorder. Boylan K, Vaillancourt T, Boyle M, Szatmari P, Eur Child Adolesc Psychiatry. 2007 Dec; 16(8) 484-494
[2] Does the prevalence of CD and ODD vary across cultures? Canino G, Polanczyk G, Bauermeister JJ, Rohde LA, Frick PJ, Soc Psychiatry Psychiatr Epidemiol. 2010 Jul; 45(7) 695-704
[3] Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, 5th (DSM-V), American Psychiatric Association, 2013

Tietokonepelit eivät ole vaarallisia - tietokonepeliriippuvuus on

Kuva: pixabay.com

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten tietokonepelien pelaamisen määrä sinänsä ei ennusta lapsille myöhemmin kehittyviä mielenterveyden ongelmia. Nämä kirjoitukset herättävät aina hämmennystä ja kysymyksiä, sillä käytännössä kaikki alan ammattilaiset ja aika moni maallikkokin tuntee jonkun ihmisen, jolle tietokonepelit todellakin ovat ongelma. Miten ihmeessä voi olla niin, että näin yleisesti tunnettu ilmiö ei muka olekaan olemassa?

Mutta onhan se olemassa. Tutkimuksen valossa vaikuttaa siltä, että tietokonepelien pelaaminen sinänsä ei ole ongelma - mutta tietokonepeliaddiktio on. Jos tietokonepelien käytöstä haastatellaan lapsia ja nuoria kysymällä riippuvuusoireista käytetyn ajan sijaan, on yhteys sekä psyykkisiin [1] että fyysisiin [2] oireisiin nähtävissä. Erityisesti yhteys on havaittavissa, vaikka tutkimusaineistona olisi ainoastaan nuoria, jotka kaikki pelaavat .

Mitä riippuvuus sitten tarkoittaa? Yleisen määritelmän mukaan riippuvuus on pakonomaista hakeutumista jonkin mielihyvää tuottavan toiminnan pariin huolimatta siitä, että toiminnalla on huomattavia negatiivisia seurauksia [3 ja viitteet]. Tietokonepeliriippuvuuden mittaamiselle ei ole vakiintunutta tapaa, mutta esimerkiksi seuraava kyselyä on käytetty [2, 4, käännös ak]:

Asteikolla 1 (ei koskaan) - 5 (hyvin usein), kuinka usein viimeisten kuukausien aikana... 

• sinun on ollut vaikea lopettaa pelaamista kun sinulla on ollut tylsää tai olet ollut netissä?
• olet jatkanut pelaamista vaikka tarkoituksesi on ollut lopettaa?
• muut ihmiset (vanhempasi, sisaruksesi, kaverisi) ovat sanoneet, että sinun pitäisi pelata vähemmän?
• olet mieluummin pelannut kuin viettänyt aikaa perheesi tai ystäviesi kanssa?
• olet ollut väsynyt tai uupunut pelaamisen takia?
• olet ajatellut pelaamista silloinkin, kun et ole pelaamassa?
• olet odottanut seuraavaa mahdollisuutta pelata?
• olet itse ajatellut, että sinun pitäisi pelata vähemmän?
• olet yrittänyt pelata vähemmän, mutta epäonnistunut?
• olet tehnyt läksyt tai kotityöt huolimattomasti päästäksesi pelaamaan nopeammin?
• olet laiminlyönyt velvollisuuksiasi (koulutehtäviä, kotitöitä, perhe-elämää) koska olet mieluummin pelannut?
• pelannut pelejä kun olet ollut pahoilla mielin jostain?
• käyttänyt pelejä paetaksesi surua tai huolia, tai saadaksesi helpotusta ikäviin tunteisiin?
• tuntenut olosi levottomaksi, turhautuneeksi tai ärtyneeksi siksi, ettet voi pelata?

(Huomautetaan samantien, että kyselystä ei ole tarkoitus saada täysin minimipisteitä silloinkaan, kun pelaaminen on terveellä pohjalla. Elkää stressatko, en ole kutsumassa ketään riippuvaiseksi siksi, että kerran kuussa menee missio pitkäksi tai että välillä ei todellakaan nappaa mennä seurustelemaan faijan kanssa.)

Toisin sanoen: paljokaan pelaaminen ei ole haitaksi eikä edes ennustane riippuvuuden kehittymistä silloin, kun motivaationa on pelaamisen tuoma ilo eikä arkielämän huolien pakeneminen, ja kun pelaaminen ei häiritse muuta elämää. Sen sijaan rajoitettukin määrä pelaamista voi olla haitaksi, jos kuitenkin pelaaminen pyörii koko ajan mielessä ja pelaaminen on pakonomaista ja lopettaminen vaikeaa. Arvioitaessa tietokonepelaamisen osuutta jonkun ongelmista, on arvioitava pelaamisen laatua, ei määrää.

Erittäin kiinnostavaa on se, että uudessa, lihavuuden ja tietokonepelaamisen yhteyttä tutkivassa tutkimuksessa addiktion ja terveysvaikutusten välittäjänä toimi nimenomaan unenpuute - siinä määrin, että peliaddiktion ja lihavuuden välinen suora riski ei ole edes tilastollisesti merkitsevä mallissa, jossa unenpuute huomioidaan [2]. Unenpuute on tunnettu riskitekijä vähän kaikelle, ja yksi aikamme suurista kansanterveydellisistä ongelmista (viitteitä löytyy esimerkiksi tästä kirjoituksestani).

Take home messages:

• Nukkukaa tarpeeksi!
• Pelatkaa pelejä siksi, että se on kivaa, mutta älkää paetaksenne tosielämän huolia ja murheita.
• Huolehtikaa siitä, että lasten ja nuorten rutiinit ovat kunnossa ja elämä tasapainoista - älkää kytätkö peliaikoja kellon kanssa. 
• Huolestukaa, jos pelaaminen (oma tai lähimmäisen) vaikuttaa pakonomaiselta ja iloa tuottamattomalta. 

Tappaako älypuhelin aivosi?

Toimittaja Sanna Ukkola kirjoittaa kolumnissaan älypuhelinten tuhoavan aivomme kehottaen varmuuden vuoksi vielä otsikossa, että "Älä lue tätä älypuhelimella" [1]. Ukkolan mukaan kännykät erkaannuttavat meidät toisistamme, estävät meitä olemasta läsnä, mädättävät aivomme, estävät meitä nukkumasta, tuhoavat keskittymiskykymme, aiheuttavat väsymystä ja masennusta sekä alentavat hedelmällisyyttä.

Ukkolan läsnäoloa kännykät kyllä ovat estäneet, sillä hän on viettänyt vappupiknikkinsä tarkkailemalla ja laskemalla miten muut ihmiset käyttävät kännyköitään. Kuvittelisi, että jotain parempaakin tekemistä voisi Kaivopuistosta aurinkoisena vapunpäivänä löytyä, mutta kukin tyylillään. Ukkola on myöskin tyrmistynyt, että ihmiset luopuisivat mieluummin pikkusormestaan kuin internetistä. Hän ilmeisesti siis oletti, että ihmiset mieluummin istuisivat sohvalla ihailemassa pikkusormeaan kuin käyttäisivät nettipankkia, viestittelisivät kavereille, katselisivat lastenlasten kuvia, saisivat kutsuja juhliin, varaisivat ajan lääkäriin, tarkistaisivat säätiedotuksen ennen uloslähtöä, pelaisivat pelejä JA katselisivat tv-sarjoja. Aika tärkeä sormi!

No, se siitä. Pöyristely on aina helppoa. Jos otetaan faktapohjaisemmalla linjalla, niin oikeastaan kaikki, mitä Ukkolan väitteistä tarvitsee tietää on, että kun hän jutussaan sanoo, että jokin asia on tietyllä tavalla "tutkimusten mukaan", hänen viitteinään ovat Huffington Post ja The Telegraph, eikä hän ole viitsinyt ilmeisesti seurata lähteitään yhtään sen enempää, saati ajatella niitä kriittisesti, tai tehdä edes Google-hakua hassuimmille väitteille laittaen perään sanan "myth" (kikka, jonka luulisi ammatikseen YLElle sisältöä tuottavan tietävän?). Mutta päätin selvittää pitemmälle.

Ukkolan ensimmäinen lähdelinkki (jossa äärimmäisen harhaanjohtavasti tekstinä "tutkimusten mukaan"!) vie Huffington Postin click-bait-juttuun nimeltään "8 Ways Your Smartphone Completely Messes With Your Life"[2] ja toinen The Telegraphin juttuun siitä, kuinka ihmisen attention span on koko ajan laskenut ja on nyt jo alhaisempi kuin kultakalan[3]. Seurasin näistä edelleen lähdelinkkejä niin pitkälle kuin pääsin, ja pyörittyäni aikani ympyrää toisiinsa linkittelevillä puhelimien aivot mädättävää pahuutta toistelevilla populääriclickbait-sivustoilla faktoja löytyikin - hieman yllättäen - aika paljon.

Kiinnostavaa on se, kuinka pieni osa näistä faktoista itse asiassa käsitteli kännyköitä. Seuraava on lista niistä seikoista, joihin Ukkolan lähteiden mukaan hänen väitteensä kännyköiden aiheuttamasta hedelmättömyydestä ja kultakalan keskittymiskyvystä perustuvat:

• Useissa Yhdysvaltain osavaltioissa kännykän käyttö ajaessa on laissa kielletty. [4]
• Syöpien määrä ei ilmeisesti yleisesti ottaen ole lisääntynyt kännyköiden käytön lisääntymisen myötä, mutta yhdessä ruotsalaisessa tutkimuksessa on havaittu lisätutkimuksia vaativa mahdollinen yhteys kännykän korvalla pitämisen ja harvinaisten aivokasvainten välillä. [5]
• Ihmiset nukkuvat nykyään liian vähän ja vähemmän kuin aikaisemmin. [6]
• Lapset jotka istuvat ruudun ääressä (tässä tutkimuksessa lähinnä katsellen televisiota) ennen nukkumaanmenoa nukahtavat myöhemmin. [7]
• Suuri osa ihmisistä ja nuoremmista ihmisistä vielä suurempi osa pitää kännykkää mukana makuuhuonessa. [8]
• Runsas tietokoneen ja kännykän käyttö, erityisesti iltaisin, ennustaa unihäiriöitä ja masentuneisuutta, unenpuutteen toimiessa todennäköisenä välittäjänä. [9]
• Kirjallisuuden lukeminen lisää mielenteorian ja empatian kykyjä. [10,11]
• Ajattelua vaativa toiminta lapsuudessa ja keski-iässä suojaa ajattelukyvyn heikentymiseltä vanhuudessa. [12] Samoin myös muunlainen aktiivinen elämä keski-iässä. [13]
• Nukkuminen heti uuden opiskelun päälle tehostaa opeteltavien asioiden jäämistä muistiin. [14] 
• Taustavalaistusta e-kirjasta lukeminen vaikuttaa melatoniinin tuotantoon ja hidastaa nukahtamista, verrattuna lukemiseen paperisesta kirjasta. [15] Valon aallonpituudella on huomattava merkitys tälle ilmiölle (sinertävämpi valo -> voimakkaampi vaikutus. [16]
• "Varastoon nukkuminen" saattaa vähentää unenpuutteen vaikutuksia. [17]
• Unenpuute heikentää tunnetaitoja, ihmissuhdetaitoja, stressinsietokykyä, kykyä posiitiiviseen ajatteluun ja rakentavaan ongelmanratkaisuun, sekä lisää taipumusta taikauskoiseen ajatteluun [18] ja sydän- ja verisuonitauteihin [19]. Unenpuutteen vaikutus toimintakykyyn vastaa puolen promillen tai suurempaa humalaa [20]. Unenpuutteen aiheuttamat poissaolot ja työtehon alenemat tulevat myös yhteiskunnalle kalliiksi [21].
• Unen saannissa auttaa mm. jalkojen pitäminen lämpimänä [22], mutta huoneen muuten viileänä [23,24]. Unen saantia sen sijaan haittaa esimerkiksi kofeiinin nauttiminen nukkumaanmenoa edeltävien kuuden tunnin aikana [25] (mutta kofeiinin kokonaiskulutus ei [24]), poikkeaminen tavallisesta ruokarytmistä illalla [26], kognitiivisesti stimuloiva toiminta sängyssä [24], nukahtamisympäristön meluisuus [24] ja tupakointi [27].
• Paljon urheilevat ihmiset raportoivat nukkuvansa paremmin [28], mutta liikunnan ja unen yhteydestä on esitetty myös tuloksia, joiden mukaan riittävä uni lisää liikuntaa - ei päinvastoin. [29]
• Päiväunet piristävät. [30, 31, 32, 33]
• Meditointi saattaa vähentää unen tarvetta. [34]
• Tuoksuilla on vaikutusta vireystilaan ja uneen. [35, 36]
• Uniapnea on vaarallista [37].
• Puhelimen menettämisen pelko ("nomophobia") on mahdollisesti yksi aikakautemme spesifisistä fobioista [38], samaan tapaan kuin lentopelkoa esiintyy nykyään mutta ei ennen lentokoneiden keksimistä.
• On helvetin häiritsevää, jos puhelimesi soi kesken psykologisen kokeen, vaikka luulet kääntäneesi siitä äänet pois [39].
• Kännyköiden käyttö ahdistavien asioiden pakenemiseen saattaa aiheuttaa mielenterveysongelmia tai  niiden pahenemista, sen sijaan kännykän räplääminen tylsyyden poistamiseksi ei vaikuta sellaista aiheuttavan [40]. 
• Ihmisten Facebookin käytön määrään liittyy se, kuinka paljon heidän aivonsa reagoivat henkilökohtaiseen maineeseen [41].
• Ihmiset tykkää puhua itsestään [42].
• Noin 10 % Facebookin käyttäjistä käyttö on riippuvuusmittareilla ongelmallista ja näillä samoilla ihmisillä on muita useammin myös tunnesäätelyn ja päihteiden käytön häiriöitä [43].
• Suurempi määrä Facebookin käyttöä saattaa johtaa pieneen (mutta tilastollisesti merkitsevään) laskuun subjektiivisessa hyvinvoinnissa [44]. Vaikutus saattaa syntyä kateellisuuden kautta, ja on suurempi niillä, jotka passiivisesti seuraavat Facebookia sen sijaan että osallistuisivat aktiivisesti itse [45].
• Internetistä saadulla informaatiolla voi olla sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia itsetuhoisiin nuoriin [46].
• Ihmisillä, joilla on tapana "multitaskata" eli seurata ja käyttää yhtäaikaa erilaisia medioita, on suurempia vaikeuksia formaaleissa tehtävänvaihtotesteissä: heidän on esimerkiksi vaikeampaa suodattaa pois irrelevanttia informaatiota tai vaihtaa tehtävää. Kumpi on syy ja kumpi seuraus ei ole tiedossa. [47]
• Myös yli 55-vuotiaat ihmiset oppivat nopeasti käyttämään internettiä tiedonhakuun, kunhan harjoittelevat [48].
• Ihmisten ominaisuuksia, jotka yhdistyvät paljoon kännyköiden käyttöön ovat mm. vaikeus pitää huomiota siinä mitä on tekemässä, emotionaalinen epävakaus, ekstroverttiys, materialismi, sekä avoimuus uusille kokemuksille [49].
• Joillain lemmikkikaloilla on (kaloiksi) erittäin hyvä muisti [50].

Mikä tämä "keskittymiskykymme huononee koko ajan ja meillä on nykyään lyhyempi attention span kuin kultakalalla" -legenda sitten on? Sen jäljittäminen osoittautuikin vähän haastavammaksi. Lähteeksi ilmoitetaan usein "Microsoftin uusi tutkimus", mutta Microsoftin itse toteuttamassa osuudessa Attention Spans -raportissa [51] ei itse asiassa ole minkäänlaista seurantadataa. Siellä on kuva, jossa väite esiintyy, mutta sen lähteeksi ilmoitetaan Statistic Brain, ilman tarkempaa viitettä.

Siltä sivustolta taas löytyy kyllä attention span -tilastoja [52], josta kyseiset luvut seisovat. Niiden (tai ehkä vain samalla sivulla olevien webbiselailulukujen?) lähteeksi mainitaan Weinrichin ja kumppaneiden tyypillistä loppukäyttäjän web-navigaatiota koskeva tutkimus [53]. Weinrichin (et al) artikkelissa kyseisiä lukuja ei esiinny ollenkaan - eikä myöskään kultakalojen webbiselailutavoista mainita mitään. Muiksi lähteiksi sivulla mainitaan yleismalkaisesti "National Center for Biotechnology Information, U.S. National Library of Medicine, The Associated Press". Kokonaisen tutkimustietokannan tai kansalliskirjaston ilmoittaminen lähteeksi on aika jännä veto, mutta ei tee tilastoista kovin uskottavia. 

Mitään seurantatutkimusta keskittymisjaksojen pituuksista viimeisen parin vuosikymmenen aikana en PubMedista hakemalla itse löytänyt. Enkä muuten ole ensimmäinen joka yrittää jäljittää tätä legendaa ja epäonnistuu [53, 54], vaikka joku pääsikin vähän pitemmälle ja löysi mainostoimiston, joka mahdollisesti ensinnä on väitettä siteerannut [54].

Mitä jäi käteen?

• Älä käytä kännykkää kun ajat autoa (paitsi navigaattorina).
• Nuku tarpeeksi. Se on oikeasti tosi tärkeää.
• Älä lue tai katsele asioita sinivalaistulta ruudulta ennen nukkumaanmenoa.
• Älä ylipäätäänkään tee mitään liian vireystilaa nostavaa (lue jännää kirjaa, pelaa peliä, roiku somessa) ennen nukkumaanmenoa. Opiskele jotain tylsää vaikka, muistat sen paremmin aamulla.
• Muuten kirjallisuuden lukeminen kyllä kannattaa.
• Kuten aktiivinen, innostava elämä muutenkin.
• Älä yritä paeta pahaa oloa someen (tai internettiin muutenkaan), se ei toimi.
• Jos roikut somessa: osallistu, älä vain passiivisesti tuijota muita ja kadehdi!
• Ihmisten henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat paljon siihen miten he internettiä käyttävät ja kuka jää mihinkäkin "koukkuun".
• Se kultakalajuttu on ihan höpöhöpöä.
• Oikeesti, usko jo, nuku tarpeeksi.

Näistä lähtökohdista olisi saanut aikaan kiinnostavankin kolumnin. Sääli, ettei Ukkolan keskittymiskyky riittänyt sellaisen kirjoittamiseen.