Koulu voi kieltää kännyköiden käytön oppitunneilla

Julkisuudessa on esiintynyt käsitystä, että koulu ei voisi kieltää oppilaita käyttämästä kännyköitä oppintunnin aikana. Tämä on uskoakseni tulkintavirhe.

Oikeusasiamiehen kannanotto relevanttiin tapaukseen kuuluu näin: "Katson, että koulun kirjallinen käytänne, jonka mukaan koulupäivän aikana tapahtunut kännykän häiritsevä käyttö (kuvaus/äänitys/taltiointi), johtaa siihen, että kännykkä otetaan pois lopputunnin tai loppupäivän ajaksi ja tuodaan säilöön kansliaan, ei ole perusopetuslain mukainen.

Lisäksi käytänne, jonka mukaan kännykät ovat oppitunnin ajan koulun lokerikossa, voi olla ongelmallinen, mikäli se johtaa sellaiseen virheelliseen menettelyyn, jossa kännykkä otetaan koulun haltuun vastoin oppilaan tahtoa."

Perusteluissa vielä erikseen todetaan, että "Ohjeiden mukaan järjestyssäännöissä voidaan määrätä [---] oppilaan omien laitteiden käytöstä oppituntien tai muun opetussuunnitelman mukaisen opetuksen aikana." (Painotus oma.)

Käytäntö jossa kännykät ovat lokerikossa oppitunnin ajan ei siis ole lähtökohtaisesti ongelmallinen. Se voi olla ongelmallinen, jos ohjeen rikkomisesta seuraava sanktio ei ole lain mukainen.

Kiellettyä ei myöskään ole puuttua siihen, jos oppilas ei noudata järjestyssääntöä, joka käskee kännykän laittamaan lokerikkoon (tai omaan reppuun).

Kannanoton ydin on, että järjestyssääntöjen rikkomiseen puuttumisen keinojen pitää olla koulun normaalin, perusopetuslain mukaisen, sanktiovalikoiman mukaisia. Kännykkää ei voi ottaa pois, mutta voi esimerkiksi tehdä säännön, että oppilasta joka ei jätä kännykkää parkkiin kehotetaan poistumaan luokasta (jos kännykkä häiritsee opetusta) tai hänet määrätään jälki-istuntoon (järjestyssääntöjen rikkomisesta). Nämä ovat molemmat perusopetuslain mukaisia kurinpitotoimia. Omaisuuden haltuunotto taas on perusopetuslain mukaan sallittua vain siinä tapauksessa, että ko esineen hallussapito on lähtökohtaisesti laitonta tai se on vaarallinen (huumeet, tupakka alaikäisillä, aseet, jne) tai sillä aktiivisesti häiritään.

Siitä voidaan toki keskustella, pitäisikö koulun kurinpitovalikoimassa olla sallittua ottaa mikä vaan järjestyssääntöjen rikkomiseen liittyvä väline koulun haltuun koulupäivän ajaksi. Mutta se on eri keskustelu.

[TIETOISKU] Pikkulapset käyttävät väkivaltaa, mutta eivät "ole väkivaltaisia"

Samoin kun emme käytä sanaa "persoonallisuushäiriö" nuorista joiden persoonallisuudenkehitys on vielä hyvin kesken, toivoisin että voisimme lakata käyttämästä sanaa "väkivaltainen" alle sanotaanko vaikkapa neljä-viisivuotiaista yksilöistä.

Emme usein halua ajatella sitä niin, mutta väkivalta sinänsä ei ole sairaus, vaan ihmiselle lajityypillinen ja psykiatrisesti katsoen normaali käytösmalli, josta sosiaalistutaan pois, jos (ja vain jos) yhteiskunta on sillä lailla terve, että väkivaltaa ei pidetä hyväksyttävänä.

Tämä sosiaalistuminen tapahtuu lähtökohtaisesti päiväkoti-iässä, vaikka jos se jostain syystä on jäänyt silloin väliin, koskaan ei ole liian myöhäistä.

Lapset ovat aggressiivisimmillaan 2-3 vuoden iässä, ja vaikka kaikki lapset eivät koskaan lyö tai pure, monet tosiaankin tekevät niin. Lapset oppivat - jos opetetaan - pois fyysisestä aggressiivisuudesta, kun pikkuhiljaa huomaavat, että sillä ei saa mitään, että aikuiset estävät sellaisen, että muutkaan eivät niin tee, ja että on olemassa sosiaalisesti hyväksyttävämpiä käytösmalleja, joilla haluamiaan asioita saa.

2,5-vuotias joka suutuspäissään potkii, puree, lyö tai heittelee esineitä ei ole "väkivaltainen". Hän on pikkulapsi.

Äidinmaidon lämmittäminen mikroaaltouunissa

Internet on täynnä väitteitä, että äidinmaitoa ei saisi lämmittää mikroaaltouunissa. Jopa joihinkin terveydenhuollon ammattilaisten toimittamiin ohjeisiin tämä väite on päätynyt.

Esitetyt perustelut näissä väitteissä ovat tyypillisesti kahtalaiset. Ensinnäkin sanotaan, että mikro lämmittää maidon epätasaisesti, joten siihen saattaa jäädä "kuumia kuplia" jotka polttavat vauvan suun. Toiseksi sanotaan, että mikroaallot tuhoavat maidosta jotain tärkeitä aineita (esim. "proteiineja" tai "vasta-aineita"), jolloin vauva ei saa tarpeeksi hyvää ravintoa. (Tosin esiintyy kolmattakin perustelua, eli että mikroaaltojen säteily menee jollain lailla ruokaan ja sieltä säteilee sitten ihmisen sisällä, mutta jätän sen nyt toivottavasti ilmeisistä syistä huomiotta.)

Maidon lämpötilaan liittyy tiettyjä riskejä. Tiedetään yksittäistapauksia, joissa aikuinen on tehnyt ajatuksissaan tai väsyneenä virheen mikroaaltouunissa lämmittämisen kanssa - esimerkiksi laittanut mikroon vahingossa liian pitkän ajan, jättänyt tutin pulloon paikalleen lämmittäessä, käyttänyt pienelle määrälle maitoa samoja asetuksia kuin yleensä isommalle tai huoneenlämpöiselle samaa kuin pakastetulle, ja sitten unohtanut testata maidon lämpötilan ennen lapselle syöttämistä. Näistä on joskus tullut vauvoille pahojakin vammoja. Pahimmat tilanteet ovat syntyneet, kun aikuinen on mennyt ottamaan liian kuumaksi päässyttä maitoa mikrosta vauva sylissään ja se on kaatunut vauvan päälle.

Sen sijaan väite tärkeiden ravintoaineiden tuhoutumisesta lienee sukua mikroaaltouunien keksimisen ajalle, jolloin pelättiin niiden tuhoavan ruoan ja tekevän siitä ihmisravinnoksi kelpaamatonta. Jo 1990 luvulla on äidinmaidon lämmittämistä mikroaaltouunissa tutkittu, eikä maidon koostumuksessa havaittu eroa tärkeiden ravinto- ja vasta-aineiden osalta, kunhan maidon lämpötila pysyi alle 60 asteessa. (Proteiinien hajoamisesta ei sinänsä kyllä tarvitsekaan kantaa huolta - nehän pilkkoutuvat suolistossa joka tapauksessa ennen imeytymistään.) Tämän lisäksi useimmissa perheissä äidinmaitoa lämmitetään pakkasesta lähinnä kun tissi on muualla käymässä, joten kyse on satunnaisesta, yksittäisestä ruokkimiskerrasta, jonka ravintoarvolla ei lienisi lapsen kokonaisterveydelle merkitystä, vaikka se ei olisikaan täydellinen.

Toisin sanoen: kuten lastenneuvolakäsikirjakin ohjeistaa, äidinmaitoa ja korviketta voi kaikin mokomin lämmittää mikrossa - se ei mene siitä pilalle. Tämä tieto helpottanee niitä vanhempia, joita ei huvita alkaa odotella vesihauteita kun lapsi jo karjuu pää punaisena nälkäänsä.

Vauvan maitoa lämmitettäessä on kuitenkin menetelmästä riippumatta tärkeää

• ettei maitoa lämmitetä liian kuumaksi (tavoite on kädenlämpöinen maito)
• että maito sekoitetaan ja sen lämpötila testataan aina ennen tarjoilua
• ettei kuumia tai mahdollisesti kuumia nesteitä (vesihauteen kuumaa vettä tai juuri mikrossa pidettyä maitoa/velliä tai kuumaa kahviakaan) käsitellä vauva sylissä.

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!

Pilaavatko kännykät (amerikkalais)nuorison?

Internetissä on viime päivinä kiertänyt uutisjuttuja Twengen ja kumppaneiden Emotion-lehdessä ilmestyneestä jutusta "Decreases in Psychological Well-Being Among American Adolescents After 2012 and Links to Screen Time During the Rise of Smartphone Technology" Jutun ja siitä kirjoitettujen uutisten mukaan nuorten henkinen hyvinvointi on yhtäkkiä romahtanut, ja tämä johtuu todennäköisesti ruutuajan ja kännyköiden määrän lisääntymisestä.

Jonkunlaisen valtakunnandigirauhoittelijan paikan pyytämättä ja yllättäen saaneena minuunkin on runsaasti otettu yhteyttä, että voisinko kommentoida.

Jutussa on kaksi oleellista väitettä. Näistä ensimmäinen on, että nuorten henkinen hyvinvointi on dramaattisesti laskenut sitten vuoden 2012. Lehtijutuissa esiintyy kuvituskuvana artikkelista irrotettu raflaava kuva, jossa näyttää siltä, että kaikenlaiset käyrät tippuvat jyrkkään laskuun ja että muutos on niin suuri, että sen täytyisi olla jollain lailla laadullinen, jokin todella iso kulttuurimurros, jotta se selittyisi. Kun kuvaa katsoo tarkemmin, kiinnittyy huomio kuitenkin kahteen yksityiskohtaan (ohessa merkitty sinisellä ja punaisella).

Ensinnäkin lehtijutuissa kuvan otsikolta näyttävä "declines in..." ei ole kuvan, vaan artikkelin otsikko, joka on sivun yläreunassa. Kuvan todellinen otsikko on itsetunnon kehitys - tässä kuvassa ei näy esim. tyytyväisyyttä elämään, tai koettuun onnellisuuteen. Toiseksi, kuvan akseleita on radikaalisti leikattu, jotta muutosta saadaan korostettua.

Piirsin oman kuvan artikkelin taulukossa 1 annettujen lukujen perusteella. Siinä tämä "romahdus" näyttää aika erilaiselta - ei mitenkään dramaattiselta, vaan ennemminkin aikaisemman lievän nousun taittumiselta. Yleinen elämään tyytyväisyys kasvoi 1990- ja 2000-luvuilla ja kääntyi sitten takaisin kohti entistä menoa. Tyytyväisyys eri elämän osa-alueisiin (koulu, koti, ystävät jne, "domain satisfaction") on sittemmin kyllä edelleen noussut, mutta nuorten tyytyväisyys itseensä laskenut selvästi, ja yleinen tyytyväisyys elämään laskenut samaan aikaan jonkin verran.

Suomalaisissa aineistoissa valtavaa romahdusta ei vaikuta näkyvän. Nuorisobarometrissa elämään tyytyväisyyden romahtamista ei ole näkyvissä vuoteen 2014  mennessä, vaikka voisi kuvitella, että Suomessa älylaitteiden aiheuttama romahdus olisi alkanut jo aikaisemminkin. Itsetunnossa ei myöskään suomalaisilla nuorilla ole ilmeisesti muutosta tapahtunut vuosien 2003 ja 2013 välillä (Kaltiala-Heino & al, Lääkärilehti, 2015).

Toinen artikkelin oleellinen väite on, että tätä ilmiötä voisi hienosti selittää kännyköiden yleistymisellä. Siitäkin on artikkelissa dramaattisia kuvia, mutta piirsin jälleen oman, jossa akseleita ei ole väännelty eikä katkottu. Onnellisuuden yhteys ruutujen käyttöön on melko stabiilia käyttömäärillä 7-25 tuntia ja alkaa sitten laskea. Kaikkein onnellisimmaksi itsensä kokevat ne, jotka käyttävät laitteita vain vähän - muutamia tunteja viikossa. Nollalinjalla olijat ovat samassa luokassa kuin suurin osa muistakin. Videochatin osalta nopeampaa onnellisuuden laskua voisi ehkä selittää, että sitä käyttävät muutamia tunteja viikossa tyypillisesti ne, jotka joutuvat syystä tai toisesta olemaan erossa läheisistään?

Lievä negatiivinen korrelaatio, joka ruutuajan ja elämänlaadun välillä on, muodostuu tässä kuten muissakin tutkimuksissa pitkälti kaikken eniten ruutuja käyttävien suhteellisesta elämänlaadun heikkoudesta. Tätä ei sinänsä olekaan vaikea uskoa. Vaikka on mahdollista pelata tai käyttää nettiä 30-40 tuntia viikossa ja silti elää tasapainoista elämää, helppoa se ei ole (siksi ammattilaispelaajilla on nykyään treeniohjelmat ja valmentajat). Tässä joukossa lienee paljon niitä, jotka laiminlyövät velvollisuuksiaan tai itsensä hoitamista ja syystä tai toisesta korvaavat sen netissä oleskelulla, sekä niitä, jotka pakenevat vaikkapa masennusta, ahdistusta tai perhekriisejä ruutujen taakse.

Tämä ei sinänsä ole uutta tietoa, mutta onhan se kaunista nähdä ilmiö vahvistettuna näin isossa aineistossa.

Sinänsä on toki kiinnostavaa, jos nuorten tyytyväisyyden hyvä kehitys on taittunut ja nuorten käsitys nimenomaan itsestään huonontunut, vaikka mitään dramaattista sille ei olisikaan tapahtunut. Liian yksipuolisen elämän vaarat ovat tunnettuja - liikunta, vapaaehtoistyö ja toisten ihmisten seura tunnetusti parantavat elämänlaatua, ja niin tässäkin tutkimuksessa. En kuitenkaan siis pidä ylläolevaa kuvaajaa enkä artikkelin tuloksia ylipäätään uskottavana näyttönä sille, että mahdollisesti heikentynyt nuorten elämänlaadun kehitys selittyy yksinomaan tai edes pääasiassa ruuduilla ja digillä, erityisesti kun otetaan huomioon, että tulos ei vaikuta toistuvan ainakaan kaikissa maissa, joissa ruudut ovat yleistyneet.

Mutta jos eivät ruudut ainakaan yksinään, mikä siihen voisi olla syynä? Suomalaisen nuorisobarometrin mukaan "huoli tulevaisuudesta linkittyy hyvin voimakkaasti nuorten elämään tyytyväisyyteen" (s 86). Vuoden 2012 jälkeen maailma on monin tavoin muuttunut. Pisa-tutkimuksen mukaan Suomessakin nuoret ovat nykyään selvästi enemmän huolissaan mm. ympäristöstä kuin aikaisemmin. Yhdysvalloissa puolestaan vallitsee nyt aivan erilainen poliittinen ympäristö kuin viisi vuotta sitten.

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!

Lukevatko suomalaisvanhemmat lapsilleen?

EDIT 27.11.2017: Lukukeskus on sivuillaan julkaissut korjauksen asiaan, sisältö oleellisesti sama kuin alla. 

YLEn otsikko kirkuu, että suomalaisvanhemmat eivät lue tarpeeksi lapsilleen, ja että vain 25 prosenttia vanhemmista lukee lapsilleen säännöllisesti.

Alkuperäisessä julkaisussa (Kupari et al: Enemmän iloa oppimiseen, Jyväskylän yliopisto, 2012, s. 81) on tarkasteltava asia määritelty näin:

"Lasten varhaisten lukemiseen liittyvien kokemusten kartoittamiseksi PIRLS-tutkimuksessa on kysytty vanhemmilta, kuinka usein ennen koulunaloitusikää lapsen kanssa luettiin kirjoja, kerrottiin tarinoita, laulettiin lauluja, leikittiin kirjainleluilla, keskusteltiin asioista, joita oli tehty, ja siitä, mitä oli luettu, pelattiin sanapelejä, kirjoitettiin kirjaimia tai sanoja sekä luettiin ääneen kylttejä ja etikettejä. PIRLS-tutkimukseen osallistuneet oppilaat pisteytettiin ja jaettiin kolmeen ryhmään vanhempien vastausten perusteella. Ne oppilaat, joiden vanhemmat harrastivat lastensa kanssa lukemiseen ja kielelliseen kehitykseen liittyvistä toiminnoista vähintään viittä toimintaa usein ja muita toimintoja joskus, sijoittuivat ryhmään usein varhaisia kokemuksia."

Tämä määritelmä on minusta aika eri asia kuin "lukee lapsilleen säännöllisesti", mutta se se neljäsosa nyt kuitenkin on (sama, s.81, s. 88). Julkaisussa myös todetaan, että itse asiassa hyvän lukutaidon maissa (joihin Suomikin kuuluu), "usein lukeminen" on tällä tavalla määritellen tyypillisesti harvinaisempaa kuin muualla, vaikka ne lapset, jotka määritelmän saavuttavatkin yleensä ovat maiden sisällä parempia lukijoita kuin ne jotka eivät. Siksi myöskin korrelaation vetäminen lukutaidon ongelmiin ei ole kovinkaan varmalla pohjalla.

Jos tarkastellaan varsinaisesti lapsille lukemista, niin yllä siteerattu julkaisukin toteaa, että se, että lapsille ei lainkaan luettaisi ennen kouluikää, on itse asiassa erittäin harvinaista. Myös Lasten mediabarometrissa vuodelta 2013 asia näyttäytyy melko toisenlaisena:

"Lähes kaikki lapset lukivat kirjoja, sarjakuvia tai lehtiä, tai niitä luettiin heille ääneen. Kymmenelle prosentille alle yksivuotiaista lapsista luettiin harvemmin kuin viikoittain, mutta vähintään yksivuotiaista luki tai kuunteli lukemista päivittäin tai lähes joka päivä yli 90 prosenttia ja viikoittain 98 prosenttia. Viikoittain lukemisen kanssa olivat tekemisissä käytännössä kaikki yli puolivuotiaat suomalaislapset, ja huomattava osa jopa tätä nuoremmistakin lapsista." "Ainakin kerran päivässä ääneen luettiin noin puolelle 0–6-vuotiaista ja kolmannekselle 7–8-vuotiaista, ja lähes päivittäin luettiin noin 80 prosentille alle kouluikäisistä ja kahdelle kolmannekselle yli 7-vuotiaista lapsista."

Eikö niinkin tärkeä asia kuin lukutaito ja tarinoiden jakaminen ansaitsisi asiallista, liioittelematonta tiedottamista ja vanhempien turhasta lyttäämisestä pidättäytymistä?

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!
Haastattelu- ja esitelmäpyynnöt osoitteella jaana.wessman@iki.fi.

Pikkulasten ruutuajasta, puheenkehityksestä, ja tilastotieteen tulkinnasta

Hesari uutisoi vähän aikaa sitten näyttävästi, kuinka pikkulasten puheenkehitys viivästyy jokaista älylaitteella vietettyä puolituntista kohti.

TL;DR: todennäköisesti älylaitteisiin pätee sama kuin televisioonkin, että pikkulapsilla jotka tuijottavat niitä tuntikausia päivässä jokaikinen päivä on jotain muutakin hätää. Hesarin siteeraamaa tutkimusta ei kuitenkaan ole vielä julkaistu vertaisarvioidussa lehdessä. Puolen tunnin piirrettyjen katselu ei todennäköisesti heivauta kenenkään hyvinvointia mihinkään. Lapset oppivat puhumaan kun heidän puheeseensa vastataan ja heille sanoitetaan maailmaa. Ottakaa rennosti ja nauttikaa yhdessäolosta skidienne kanssa.

Pitempi versio: tutkimustiedotteesta käy tosiaan ilmi, että kyseessä ei ole julkaistu, vertaisarvioitu tutkimus, vaan tutkijat aikovat esitellä yleisluontoisia tietojaan tieteellisessä konferenssissa. Tämä on sinänsä ihan hyvä tapa, mutta Helsingin Sanomien tapa uutisoida tämä "uutena tutkimuksena" on siis kauniistikin ajatellen vielä vähän aikaansa edellä.

Hesarihan muotoilee asian näin "Jokainen päivittäinen lisäpuolituntinen kosketusnäytön ääressä lisäsi merkityksellisen puheen viivästymisriskiä lähes 50 prosenttia." (Korostus oma.)

Maallikkohan lukee tämän niin, että aina kun lapsi katsoo piirrettyjä puoli tuntia päivässä, heitetään kolikkoa, ja jos tulee kruuna, tulee lapselle puheenkehityksen viive. Katsotaanpa tarkemmin.

"Jokainen..."

Itse tutkimuksessa on tiedotteen mukaan tarkasteltu 1,5 vuotta vanhoja lapsia, joiden vanhempia on pyydetty toisaalta arvioimaan kuinka paljon lapsi keskimäärin käyttää "hand-held devices" päivässä ja toisaalta täyttämään standardoitu kyselylomake lapsen puheen kehityksestä. Vain noin viidesosa lapsista ylipäätään käytti laitteita. Keskimääräinen käyttöaika oli puolisen tuntia päivässä ja keskihajonta jopa 33,5 minuuttia, tarkoittaen, että tutkimuksessa oli mukana paljon lapsia jotka eivät käyttäneet laitteita ollenkaan tai käyttivät korkeintaan puoli tuntia päivässä, mutta myös joitain lapsia, joiden käyttömäärät joka päivä olivat mitattavissa tunneissa.

Näistä tiedoista tutkijat ovat sitten laatineet tilastollisen mallin, jossa arvioidaan, kuinka paljon puheenkehityksen viivästyminen muuttuu todennäköisemmäksi, jos vanhempien arvioima mobiililaitteiden keskimääräinen päivittäinen käyttöaika lisääntyy puolella tunnilla. Tälle saadaan ns. odds ratioksi 1.49.

Käytetty malli on lineaarinen - eli se olettaa, että tekemisen ja haitan suhde on lineaarinen ja laskee odds ration sillä perusteella. Me emme siis tiedä raportin perusteella, onko riskin nousu oikeasti lineaarinen, eli nousiko riski oikeasti jo ensimmäisen puolen tunnin kohdalla tai jokaista puolta tuntia kohden, vai esimerkiksi vasta neljän. Tutkimuksessa havaittiin kylläkin, että jos huomioidaan vain ne lapset, jotka ylipäätään käyttävät laitteita, käytetyn aikamäärän vaikutus on suurempi. Tämä viittaisi siihen, että se ensimmäinen puolituntinen ei ole riskille kovinkaan merkitsevä.

"... päivittäinen puolituntinen ..."

Mallissa puhutaan siis tosiaan päivittäisen keskimääräisen ajan lisääntymisestä puolella tunnilla. Tutkijat eivät kerro, kuinka pitkältä ajalta vanhempia on pyydetty keskimääräistä aikaa arvioimaan, mutta tyypillisisesti tällaisissa tutkimuksissa määritellään aika esimerkiksi "viimeisen kuukauden aikana". Jos joka päivä katsoo televisiota puoli tuntia kuukauden ajan, se on yhteensä 15 tuntia. Riski lisääntyisi tällöin siis esimerkiksi 15 käyttötunnin kohdalla - ei puolen.

"... lisäsi merkityksellisen puheenkehityksen viivästymän riskiä ..."

Tutkimuksessa käytetyssä ITC-kyselyssä riskirajat on määritelty niin, että 10 persentiilin tai 1.25 SD:n hajonnan kohdalle on vedetty raja, jonka alittavat lapset katsotaan seulonnassa positiivisiksi. Positiivinen tulos ei tarkoita, että lapsella on joku merkittävä haitta, vaan että asiaa pitäisi tutkia tai seurata tai arvioida tarkemmin.

Tällaisen seulontaraja-arvon käyttäminen "viiveen" määritelmänä epidemiologisessa tutkimuksessa on ihan hyvä tapa, kun halutaan arvioida jonkun asian yhteyttä johonkin toiseen, mutta sen uutisointi lääketieteellisenä riskinä yksilölle merkitykselliseen haittaan on huolimatonta.

Tilastollisesti merkitsevä ei nimittäin välttämättä ole sama asia kuin lääketieteellinen merkityksellinen. Tilastollinen merkitsevyys tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että on olemassa jokin ero, joka luultavasti ei ole pelkästään sattumaa. Lääketieteellinen merkitys asialla on sitten, jos tästä erosta aiheutuu jollekulle vakavaa haittaa.

Esimerkiksi naisilla on keskimäärin pienempi kengännumero kuin miehillä. Se on tilastollisesti merkitsevää. Lääketieteellistä merkitystä vakavan sairastumisriskin kannalta sillä ei kuitenkaan juurikaan ole.

Erityisen huolimatonta "merkityksellisestä" puheenkehityksen viiveestä puhuminen on tässä tapauksessa, kun otetaan huomioon, että suomalaisen neuvolakäsikirjankin mukaan puheenkehitystä arvioidaan ensimmäisen kerran varsinaisesti 2-vuotiaana. 18 kk vanhalta odotetaan kommunikaation tasoksi, että hän osaa osoittaa haluaamansa tavaraa sekä hakea pyydettäessä pallon. Raportoidussa tutkimuksessa havaittiin, että älylaitteiden käyttö ei korreloinut viiveisiin tällaisessa sanattomassa kommunikaatiossa, vaan ainoastaan ilmaisevassa puheessa.

Erilaisten arvioiden mukaan jopa 15 prosenttia 2-vuotiaista ei vielä puhu sanoilla. Syitä on monia: perinnölliset tekijät, vanhempien vähäinen vastavuoroinen puhe lapselle, vanhempien stressi, "sosioekonomiset haasteet" eli selvällä suomenkielellä köyhyys ja vähäosaisuus, sisarusten puute ja vähäinen kontakti toisiin lapsiin. Yli 80 prosenttia näistä lapsista puhuu täysin normaalisti kouluikään mennessä. Osalla taustalta paljastuu myöhemmin lukihäiriöön johtava prosessointivaikeus tai esimerkiksi autismikirjon häiriö. Myöhempiä vaikeuksia ennustaa nimenomaan samanaikainen ymmärtämisen ja nonverbaalisen itseilmaisun vaikeus - joita siis tässä tutkimuksessa ei älylaitteita paljon käyttävillä todettu muita enemmän. [review]

"... lähes 50 prosenttia."

Raportoitu OR 1.49 ei tarkoita, että lapselle ilmestyy 50 % riski, että jotain tapahtuu, tai että lapsen riski lisääntyisi esimerkiksi 10:stä 60:een prosenttiin. Se ei välttämättä tarkoita edes, että riskiryhmään kuuluvilla yksilöillä (puoli tuntia joka päivä kauemmin pelailleilla) on 1.5-kertainen riski puheenkehityksen viivästymälle verrattuna riskin välttäneisiin, vaikka kun sairauden todennäköisyys on tarpeeksi pieni, lähestyy OR riskisuhdetta. (Tämä hyvä suomenkielinen selostus odds ratiosta kannattaa lukea, jos asia kiinnostaa.)

Tässä tutkimuksessa OR todennäköisesti on hyvin lähellä riskisuhdetta. Tutkijat eivät abstraktissa kerro, kuinka suurella osalla lapsista 18 kk iässä havaittiin mainittu ekspressiviisen puheen riskirajan ylitys, mutta koska käytetty kysely määrittelee viiveen rajaksi alimman 10 % väestön arvoista, ei ehkä mennä kovin pieleen, jos arvioidaan, että seulontarajan ylittäviä lapsia olisi noin 10 %.

Suuruusluokan havainnollistamiseksi tällä oletuksella, tutkimuksen lapsimäärillä ja viiveen määritelmällä OR:ksi saadaan tuo noin 1.5 esimerkiksi siten, jos älylaitteita käyttämättömien riski puheenkehityksen viiveelle olisi vähän päälle 9 % ja käyttävien vähän alle 13%. (Esimerkiksi, koska abstraktin luvut eivät täysin täsmää - sen mukaan tutkimuksessa oli 1077 lasta, joista 744 käytti ja 219 ei käyttänyt älylaitteita, ja koska minulla ei ole käytettävissä kaikkia tutkimuksen taustamuuttujia.)

Mutta puhutaan siis noin 4 prosenttiyksikön lisäyksestä riskiin ylittää seulontaraja tarkemmalle puheenkehityksen seurannalle. Kyseisen kyselyn spesifiteetti 2-vuotiailla on noin 74 % ja sensitiviteetti noin 89 % [review] ja 2-vuotiaan puhumattomuuden ennustearvo myöhemmille lievillekään ongelmille vain noin 20 % luokkaa, joten vaikka seularajan ylittäminen korreloi puheenkehityksen viiveeseen, neljän prosentin lisäys todennäköisyydessä ylittää se 1,5-vuotiaana ei vielä tarkoita sitä, että lapsella on neljä prosenttia suurempi riski puheenkehityksen viiveeseen myöhemmin.

Eli siis mitä?

Ydinviesti on tämä: jotta lapset oppivat kunnolla puhumaan, heille ja heidän kanssaan pitää puhua - ei riitä, että heidän kuullensa puhutaan, livenä tai ruudulla.

Kuten tutkijatkin mainitsevat, on jo tiedossa, että tunteja joka päivä yksinään televisiota tuijottavien lasten kehitys on riskissä viivästyä [review].

On siis ihan uskottavaa ja todennäköistä, että jos tarkastellaan eniten älylaitteita käyttäviä lapsia, heillä on myös keskimäärin eniten kehitysviiveitä. On myös uskottavaa, että ihan pieniä lapsia ei pidä jättää yksinään viihdyttämään itseään, vaan heille on hyödyksi, jos heidän kanssaan tehdään asioita ja jos aikuinen "sanoittaa" maailmaa ("katsopa miten nätti kukka", "voi, nyt sinun tuli paha mieli").

Sen sijaan ei ole todennäköistä, että piirrettyjen katsominen kännykästä puolen tunnin ajan mädättää kenenkään aivoja, ja tämän yhden abstraktin uutisoiminen sanomalla, että "uusi tutkimus osoittaa, että puolen tunnin piirrettyjen katsominen lisää puheenkehityksen viiveen riskiä 50 %:lla" on joko tarkoitushakuista tai tietämätöntä ylitulkintaa.

Interventiotutkimuksia tästä asiasta ei ole. Emme siis tiedä, puhuttaisiinko juuri niille lapsille, jotka nyt istuvat joka päivä television edessä tai älylaitteen kanssa tunteja, yhtään enempää vaikka kännyköitä tai televisiota ei olisi keksitty, vai olisivatko he niin sanotusti deprivoituja joka tapauksessa.

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!
Haastattelu- ja esitelmäpyynnöt osoitteella jaana.wessman@iki.fi. 

Niin siis minkäikäisenä päiväkotiin?

Nyt on uutisoitu, että "laittakaa lapsenne päiväkotiin", joten vilkaistaas vähän mitä siellä alkuperäisessä oikeastaan sanotaankaan. Tässä oleellinen Selventävä Kuva(tm) (pöllitty Facebookista).

Tässä on siis tehty lineaarisia malleja, joissa on yritetty ennustaa ylärivillä näkyviä asioita (onko esim. päätynyt toisen asteen koulutukseen jne) vaakariveillä listattujen asioiden pohjalta. Jokaisen ennustettavan osalle on laadittu kolme eri mallia (M1, M2, M3), joissa on mukana eri ennustajat (ne, joiden kohdalla vaakarivillä on numero). Tähdillä merkityt ovat tilastollisesti merkitseviä kussakin mallissa. "Average marginal effect" tarkoittaa, että onko kyseisellä asialla merkitystä, jos *kaikki muut* mallissa huomioidut seikat pidetään vakiona.

Eli esimerkiksi katsomalla malleja 1a, 1b, 1c voidaan nähdä, että aloitusikä liittyy koulutustasoon lapsen sukupuolesta riippumatta. Sukupuoli taas ei ennusta toisen asteen koulutuksen todennäköisyyttä jos päiväkodissa aloitusikä on huomioitu, mutta sen sijaan korkeampaan koulutukseen näillä vaikuttaisi olevan on itsenäinen vaikutus.

Malleja 1, 2 ja 3 eri ennustettaville vertailemalla taas nähdään, että aloitusiän vaikutus ei häviä, jos huomioidaan vanhempien koulutustaso; sen sijaan jos huomiodaan vielä vanhemmpien työllistyminen ja perheen tulot, aloitusiällä ei enää olekaan myöhempään koulutustasoon nähden itsenäistä vaikutusta.

Eli voidaan spekuloida (spekuloida vain, koska korrelaatio ja kausaliteetti eivät ole sama asia!) että päiväkodin aloittamisikään ehkä vaikuttavat vanhempien tulot ja työttömyys jollain tavalla, ja että nämä ehkä selittävätkin myös havaitun eron aloitusiän vaikutuksissa. Eli samantasoisenkin koulutuksen saaneiden vanhempien lapset päätyy päiväkotiin ja jatko-opintoihin eri tavoin riippuen niiden vanhempien työllisyystilanteesta ja tuloista. (Ei kauhean kaukaa haettua minusta.)

Taulukosta havaitaan myös, että esimerkiksi päiväkodin aloitusikä, vanhempien työttömyys tai vanhempien tulotaso eivät poista vanhempien koulutustason vaikutusta lapsen koulutustasoon. Koulutus "periytyy" yhteiskunnassamme vahvasti - eikä varhaiskasvatuksen aloitusikä pysty tätä vaikutusta juurikaan poistamaan.

Oleellisesti tosin malleista nähdään lisäksi, että päiväkodin aloittamisella ei ole myöhempään koulunkäyntiin nähden myöskään mitään haittaa. Kun tiedetään, että pienillä lapsilla oikeanlaisessa vuorovaikutuksessa olo on erittäin oleellista kognitiiviselle kehitykselle, voivat tästä tiedosta ottaa itselleen lohtua kaikki ne vanhemmat jotka stressaavat siitä, onko päiväkoti lähtökohtaisesti ehkä vuorovaikutuksellisesti tai sosiaalisesti 1-3-vuotiaille vahingollinen paikka.

Loppupäätelmä: hoitakaa lapsenne ihan niin kuin haluatte. Viekää huoletta päiväkotiin, jos tuntuu siltä. Tai olkaa viemättä. Ja jos haluatte parantaa lastenne koulutustasoa tulevaisuudessa, opiskelkaa ennemmin itse kuin optimoikaa lasta.