Lapset ja tietokonepelaaminen

Yleisön pyynnöstä tämänkertaisessa "Neuvoja joita ei pyydetty" -sarjassa neuvoja, joita itse asiassa pyydetään joka viikko. Tietokonepelaamisesta nimittäin kysytään lastenpsykiatrisessa akuuttityössä melkein joka päivä. Omat viestini vanhemmille ovat:

1. Pelaaminen sinänsä on hyvä harrastus. Se on hauskaa ja kehittävää ja tarjoaa (kuten hyvä kirja) mahdollisuuden erkaantua arkihuolista ja ajatuksista. Pelaaminen voi myös olla sosiaalista: voidaan pelata yhdessä tai keskustella peleistä.
2. Ette todennäköisesti antaisi lapsenne katsoa K-18 elokuvaa, ettekä ainakaan missään tapauksessa yksin. Älkää antako siis pelata K-18-peliäkään. Kyllä, se on ihan sama asia. "Kaikki kaveritkin saa" ei kelpaa perusteluksi. "Se pelaa sitten kavereillaan / toisen vanhemman luona / kirjastossa / jossain sitä kuitenkin" ei kelpaa myöskään. Tutustukaa muutenkin peleihin joita lapsi pelaa ja pelatkaa hänen kanssaan, jotta tiedätte niiden sisällöistä ja siitä, miksi ne ovat lapsestanne hauskoja.
3. Elämässä pitää olla jatkuvasti muutaKIN kivaa kuin pelit. Koulunkäynti yksinään ei kelpaa muuksi. Jos lapsi kuitenkin harrastaa muitakin juttuja ja lähtee ihan mielellään silloin tällöin muun perheen yhteisiin menoihin, pelatakin voi hyvin vaikka joka päivä.
4. Lapsia kannattaa opettaa itse valvomaan ja säätelemään sovittua päivittäistä peliaikaa, esimerkiksi munakellon tai muun ajanottovälineen kanssa, ja harjoitella esimerkiksi olemaan aloittamatta uutta tasoa tai tehtävää kun peliaikaa on jäljellä vain muutamia minuutteja tai kun kohta pitää mennä nukkumaan.
5. Jos meno menee ihan mahdottomaksi, niin että lapsi ei kykene säätelemään pelaamisen määrää eikä ottamaan sen aikuisvetoista rajoittamista vastaan ilman jatkuvaa massiivista riitelyä ja raivoamista, pelit on syytä laittaa joksikin aikaa tauolle kokonaan.

EDIT 19:30: Lisään joitain pointteja Facebookissa käydyn keskustelun[1] perusteella. 

Lapsille pitää opettaa pelaamisajan kontrollointia itse nimenomaan siksi, että se ei ole mikään helppo taito eikä itsestäänselvyys. Peleihin on vähintään yhtä helppo uppoutua kuin hyvään kirjaan, ja "vielä yksi tehtävä" -ilmiö kaappaa usein kokeneen aikuisenkin. Aikuisena pelaamisen aloittanut sukupolvi on myös joutunut opettelemaan tuota ajankäytön hallintaa, usein kantapään kautta. Sitä voi kuitenkin opetella, ja sen opettaminen ja harjoitteleminen on osa sosiaalista kasvatusta siinä kuin vaikkapa sellaiset perusjutut että ennen uloslähtöä kannattaa käydä pissalla, suuttuessaan ei saa lyödä, tai ruoka-aikana kannattaa syödä vähän vaikkei vielä olisikaan hirveän kova nälkä.

Ja tietenkään lapsiaan voi täysin varjella miltään ja käytännössä kaikki lapset tekevät kiellettyjä asioita. Silti lapsille on tärkeää se, että vanhemmat ilmaisevat, millaista pelaamista ja katsottavaa pitävät lapsille sopivana, muun muassa esimerkiksi kieltämällä lapsilta kielletyt omassa kodissaan ja ilmaisemalla, että lapselle ei ole sallittua niitä katsella/pelata muuallakaan. Mikäli käy ilmi, että jonkun kaverin luona sellainen on sallittua, voi olla yhteydessä tämän vanhempiin ja/tai kieltää lasta käymästä kyseisellä kaverilla kylässä (sallien toki kaverin tapaamisen muualla). Lapselle on eri asia katsoa lapsilta kiellettyä tietäen, että se on kiellettyä, ja katsoa lapsilta kiellettyä niin, että vanhemmat sen sallivat. 

Rajoja ei opeteta vain kontrolloiden vaan myös tehden selväksi, että ei itse hyväksy jotain, vaikka ei pystyisikään asiaa täysin valvomaan. Mikäli lapseen on hyvät välit, lapsi toivottavasti uskaltaa kertoa, jos on rikkonut kieltoa ja nähnyt jotain pelottavaa/häiritsevää. Lapsi ei mene mitenkään pilalle siitä, että silloin tällöin vastoin vanhempien kieltoa salaa pelaa K-18 peliä - ja se on täysin eri asia kuin se, että kotona saisi pelata K-18 pelejä joka päivä pari tuntia vanhempien luvalla.

Lisätietoja pelaamisesta, sen hyödyistä ja haitosta, saa vaikkapa Pelitaito-sivuilta[2].