Tunteet eivät ole syy ajatusten sivuuttamiseen

Yle kirjoittaa ylikomisario Jari Tapolan eroa käsittelevässä uutisessaan ilmeisesti Huvudstadsbladetia mukaillen, että “Helsingin poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö Heikki Kopperoisen mukaan kritiikissä on kyse hiljattain tehdyn, laajamittaisen uudistuksen aiheuttamista negatiivisista tunteista.” Juttu päättyy siihen.

Laajamittainen uudistus on epäilemättä aiheuttanut poliisilaitoksella erilaisia tunteita, sekä positiivisia että negatiivisia. Se ei ole mikään uutinen. Uudistukset herättävät aina tunteita ihmisissä, ihan vain siksi että me olemme ihmisiä.

Heräävät negatiiviset tunteet eivät sinällään tarkoita, että muutoksen kritiikki voidaan sillä sivuuttaa. Kiukku, viha, turhautuminen, ahdistus tai pelko, joita muutoksiin voi liittyä, voi olla aiheellista tai aiheetonta. Siitä, että asiaan liittyy tunteita, ei voida päätellä juuri mitään siitä, onko siitä esitetty kritiikki ja sen perustelut järkeviä vai eivät. 

Tunteet ovat tärkeä asia ihmiselle itselleen, ja hänen on hyvä tarkastella, mistä ne nousevat, ja miettiä rauhassa ovatko ne oikeutettuja vai eivät. Ne eivät kuitenkaan tällaisessa asiassa ole kiinnostava uutinen. Kiinnostavaa ei myöskään ole, mitä apulaispoliisipäällikkö ajattelee jonkun toisen asiaan liittyvistä tunteista. 

Kiinnostavaa olisi ollut, mitä apulaispoliisipäällikkö ajattelee itse kritiikistä. 

Lapset ja itsereflektio

 Psykiatriyhdistyksen tiedotteen mukaan nyt on vietetty lasten mielenterveysviikkoa, jonka teemana on ”Tunne itsesi, kasva omana itsenäsi” ja tarkoituksena "rohkaista lapsia tutkimaan itsetietoisuuden ja itsereflektiokyvyn kasvattamisen tärkeyttä". Tarkoitus on - ilmeisesti niiden lasten kanssa - pohtia esimerkiksi "Mitä elementtejä tarvitaan vankan itsetunnon luomiseksi ja kuinka näiden avaintaitojen kehittäminen varhaisvuosina voi tukea lapsenemotionaalisen ja psykologisen hyvinvointia pitkällä aikavälillä".

Internetistä on erittäin vaikea selvittää, kuka tämän lasten mielenterveysviikon on keksinyt ja ylläolevan tarkoituksen muotoillut. Ehkä on hyvä, että asia ei ole saanut sen enempää huomiota, sillä tarkoitus kuulostaa varsin erikoiselta. Ei minusta lapsen tehtävä ole "tutkia itsereflektiokyvyn tärkeyttä", saati sitä, "kuinka näiden avaintaitojen kehittäminen voi tukea" tulevaa mielenterveyttä. Itse en usko, että lapsille on hyväksi rohkaista heitä pohtimaan liikaa omaa napaansa ja sitä, onko se napa nyt riittävän vahva ja terve tulevaisuuteen. Lapsen ei myöskään kuulu ottaa vastuuta sen navan terveenä pitämisestä, vaan se vastuu kuuluu aikuisille. 

Lapsen tehtäviä ovat esimerkiksi:

• leikkiä, pelata ja muuten viettää aikaa toisten lasten kanssa
• mennä varhaiskasvatukseen ja kouluun kun käsketään
• tehdä siellä niin reippaasti kuin mahdollista annetut tehtävät
• tulla ruokapöytään ja käydä nukkumaan kun silloin aikuinen sanoo, että on sen aika
• tehdä hänelle uskotut kotityöt ja muut askareet niin hyvin kuin pystyy
• olla kiltti pienemmilleen, reilu kaveri ikätovereille ja kohtelias aikuisille
• noudattaa yhteiskunnan lakeja, koulun sääntöjä, jne
• pyytää apua huoliin, murheisiin ja tehtäviin, kun sitä tarvitsee
• olla niin rehellinen kuin mahdollista edellistä tehdessään.

Lapsen oikeus on voida luottaa siihen, että aikuisten käskyt ja kehoitukset, laatimat aikataulut ja edellyttämät tehtävät, sekä lohdutus ja apu, ovat lapsen edun mukaisia, ja että niitä noudattamalla hän kasvaa vahvaksi ja terveeksi. Lapsen (mielen)terveyttä ei tueta keskusteluttamalla lasta (mielen)terveyden tärkeydestä tai vastuuttamalla häntä sen ylläpidosta tai pitkän aikavälin seurauksista. Lapsen kuuluu saada olla lapsi, ei murehtia sitä pysyykö aikuisena terveenä. 

On aikuisten tehtävä huolehtia siitä, että lapsen elämä on terveellistä, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Jos ja kun lapsi tiedustelee, miksi hänen pitää mennä ajoissa nukkumaan, syödä myös vihanneksensa, tehdä välillä muutakin kuin pelata tietokonepeliä tai selailla kännykkää, käydä tunnustamassa tötöilynsä siellä missä tuli tötöiltyä, jne, voi siihen aikuinen toki vastata, että koska haluan sinun kasvavan vahvaksi ja terveeksi ja kunnolliseksi ihmiseksi. Itsereflektiota lapsi oppii nimittäin arjessa, keskustelemalla itsestään, elämästään ja tekemisistään aikuisten kanssa. 

Pidän todennäköisenä, että liiallisella lasten ohjaamisella jo alkuopetuksesta saakka analysoimaan ja tarkkailemaan itseään on osaltaan aiheutettu nykyinen ahdistuneiden lasten ja nuorten tulva. Lasten pitäisi saada olla lapsia, joista aikuiset ottavat vastuun, ei miettiä joka välissä vahvuuksiaan ja vaikeuksiaan ja niiden vaikutusta koko heidän tulevaisuuteensa. 

Koulu voi kieltää kännyköiden käytön oppitunneilla

Julkisuudessa on esiintynyt käsitystä, että koulu ei voisi kieltää oppilaita käyttämästä kännyköitä oppintunnin aikana. Tämä on uskoakseni tulkintavirhe.

Oikeusasiamiehen kannanotto relevanttiin tapaukseen kuuluu näin: "Katson, että koulun kirjallinen käytänne, jonka mukaan koulupäivän aikana tapahtunut kännykän häiritsevä käyttö (kuvaus/äänitys/taltiointi), johtaa siihen, että kännykkä otetaan pois lopputunnin tai loppupäivän ajaksi ja tuodaan säilöön kansliaan, ei ole perusopetuslain mukainen.

Lisäksi käytänne, jonka mukaan kännykät ovat oppitunnin ajan koulun lokerikossa, voi olla ongelmallinen, mikäli se johtaa sellaiseen virheelliseen menettelyyn, jossa kännykkä otetaan koulun haltuun vastoin oppilaan tahtoa."

Perusteluissa vielä erikseen todetaan, että "Ohjeiden mukaan järjestyssäännöissä voidaan määrätä [---] oppilaan omien laitteiden käytöstä oppituntien tai muun opetussuunnitelman mukaisen opetuksen aikana." (Painotus oma.)

Käytäntö jossa kännykät ovat lokerikossa oppitunnin ajan ei siis ole lähtökohtaisesti ongelmallinen. Se voi olla ongelmallinen, jos ohjeen rikkomisesta seuraava sanktio ei ole lain mukainen.

Kiellettyä ei myöskään ole puuttua siihen, jos oppilas ei noudata järjestyssääntöä, joka käskee kännykän laittamaan lokerikkoon (tai omaan reppuun).

Kannanoton ydin on, että järjestyssääntöjen rikkomiseen puuttumisen keinojen pitää olla koulun normaalin, perusopetuslain mukaisen, sanktiovalikoiman mukaisia. Kännykkää ei voi ottaa pois, mutta voi esimerkiksi tehdä säännön, että oppilasta joka ei jätä kännykkää parkkiin kehotetaan poistumaan luokasta (jos kännykkä häiritsee opetusta) tai hänet määrätään jälki-istuntoon (järjestyssääntöjen rikkomisesta). Nämä ovat molemmat perusopetuslain mukaisia kurinpitotoimia. Omaisuuden haltuunotto taas on perusopetuslain mukaan sallittua vain siinä tapauksessa, että ko esineen hallussapito on lähtökohtaisesti laitonta tai se on vaarallinen (huumeet, tupakka alaikäisillä, aseet, jne) tai sillä aktiivisesti häiritään.

Siitä voidaan toki keskustella, pitäisikö koulun kurinpitovalikoimassa olla sallittua ottaa mikä vaan järjestyssääntöjen rikkomiseen liittyvä väline koulun haltuun koulupäivän ajaksi. Mutta se on eri keskustelu.

[TIETOISKU] Pikkulapset käyttävät väkivaltaa, mutta eivät "ole väkivaltaisia"

Samoin kun emme käytä sanaa "persoonallisuushäiriö" nuorista joiden persoonallisuudenkehitys on vielä hyvin kesken, toivoisin että voisimme lakata käyttämästä sanaa "väkivaltainen" alle sanotaanko vaikkapa neljä-viisivuotiaista yksilöistä.

Emme usein halua ajatella sitä niin, mutta väkivalta sinänsä ei ole sairaus, vaan ihmiselle lajityypillinen ja psykiatrisesti katsoen normaali käytösmalli, josta sosiaalistutaan pois, jos (ja vain jos) yhteiskunta on sillä lailla terve, että väkivaltaa ei pidetä hyväksyttävänä.

Tämä sosiaalistuminen tapahtuu lähtökohtaisesti päiväkoti-iässä, vaikka jos se jostain syystä on jäänyt silloin väliin, koskaan ei ole liian myöhäistä.

Lapset ovat aggressiivisimmillaan 2-3 vuoden iässä, ja vaikka kaikki lapset eivät koskaan lyö tai pure, monet tosiaankin tekevät niin. Lapset oppivat - jos opetetaan - pois fyysisestä aggressiivisuudesta, kun pikkuhiljaa huomaavat, että sillä ei saa mitään, että aikuiset estävät sellaisen, että muutkaan eivät niin tee, ja että on olemassa sosiaalisesti hyväksyttävämpiä käytösmalleja, joilla haluamiaan asioita saa.

2,5-vuotias joka suutuspäissään potkii, puree, lyö tai heittelee esineitä ei ole "väkivaltainen". Hän on pikkulapsi.

Äidinmaidon lämmittäminen mikroaaltouunissa

Internet on täynnä väitteitä, että äidinmaitoa ei saisi lämmittää mikroaaltouunissa. Jopa joihinkin terveydenhuollon ammattilaisten toimittamiin ohjeisiin tämä väite on päätynyt.

Esitetyt perustelut näissä väitteissä ovat tyypillisesti kahtalaiset. Ensinnäkin sanotaan, että mikro lämmittää maidon epätasaisesti, joten siihen saattaa jäädä "kuumia kuplia" jotka polttavat vauvan suun. Toiseksi sanotaan, että mikroaallot tuhoavat maidosta jotain tärkeitä aineita (esim. "proteiineja" tai "vasta-aineita"), jolloin vauva ei saa tarpeeksi hyvää ravintoa. (Tosin esiintyy kolmattakin perustelua, eli että mikroaaltojen säteily menee jollain lailla ruokaan ja sieltä säteilee sitten ihmisen sisällä, mutta jätän sen nyt toivottavasti ilmeisistä syistä huomiotta.)

Maidon lämpötilaan liittyy tiettyjä riskejä. Tiedetään yksittäistapauksia, joissa aikuinen on tehnyt ajatuksissaan tai väsyneenä virheen mikroaaltouunissa lämmittämisen kanssa - esimerkiksi laittanut mikroon vahingossa liian pitkän ajan, jättänyt tutin pulloon paikalleen lämmittäessä, käyttänyt pienelle määrälle maitoa samoja asetuksia kuin yleensä isommalle tai huoneenlämpöiselle samaa kuin pakastetulle, ja sitten unohtanut testata maidon lämpötilan ennen lapselle syöttämistä. Näistä on joskus tullut vauvoille pahojakin vammoja. Pahimmat tilanteet ovat syntyneet, kun aikuinen on mennyt ottamaan liian kuumaksi päässyttä maitoa mikrosta vauva sylissään ja se on kaatunut vauvan päälle.

Sen sijaan väite tärkeiden ravintoaineiden tuhoutumisesta lienee sukua mikroaaltouunien keksimisen ajalle, jolloin pelättiin niiden tuhoavan ruoan ja tekevän siitä ihmisravinnoksi kelpaamatonta. Jo 1990 luvulla on äidinmaidon lämmittämistä mikroaaltouunissa tutkittu, eikä maidon koostumuksessa havaittu eroa tärkeiden ravinto- ja vasta-aineiden osalta, kunhan maidon lämpötila pysyi alle 60 asteessa. (Proteiinien hajoamisesta ei sinänsä kyllä tarvitsekaan kantaa huolta - nehän pilkkoutuvat suolistossa joka tapauksessa ennen imeytymistään.) Tämän lisäksi useimmissa perheissä äidinmaitoa lämmitetään pakkasesta lähinnä kun tissi on muualla käymässä, joten kyse on satunnaisesta, yksittäisestä ruokkimiskerrasta, jonka ravintoarvolla ei lienisi lapsen kokonaisterveydelle merkitystä, vaikka se ei olisikaan täydellinen.

Toisin sanoen: kuten lastenneuvolakäsikirjakin ohjeistaa, äidinmaitoa ja korviketta voi kaikin mokomin lämmittää mikrossa - se ei mene siitä pilalle. Tämä tieto helpottanee niitä vanhempia, joita ei huvita alkaa odotella vesihauteita kun lapsi jo karjuu pää punaisena nälkäänsä.

Vauvan maitoa lämmitettäessä on kuitenkin menetelmästä riippumatta tärkeää

• ettei maitoa lämmitetä liian kuumaksi (tavoite on kädenlämpöinen maito)
• että maito sekoitetaan ja sen lämpötila testataan aina ennen tarjoilua
• ettei kuumia tai mahdollisesti kuumia nesteitä (vesihauteen kuumaa vettä tai juuri mikrossa pidettyä maitoa/velliä tai kuumaa kahviakaan) käsitellä vauva sylissä.

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!

Pilaavatko kännykät (amerikkalais)nuorison?

Internetissä on viime päivinä kiertänyt uutisjuttuja Twengen ja kumppaneiden Emotion-lehdessä ilmestyneestä jutusta "Decreases in Psychological Well-Being Among American Adolescents After 2012 and Links to Screen Time During the Rise of Smartphone Technology" Jutun ja siitä kirjoitettujen uutisten mukaan nuorten henkinen hyvinvointi on yhtäkkiä romahtanut, ja tämä johtuu todennäköisesti ruutuajan ja kännyköiden määrän lisääntymisestä.

Jonkunlaisen valtakunnandigirauhoittelijan paikan pyytämättä ja yllättäen saaneena minuunkin on runsaasti otettu yhteyttä, että voisinko kommentoida.

Jutussa on kaksi oleellista väitettä. Näistä ensimmäinen on, että nuorten henkinen hyvinvointi on dramaattisesti laskenut sitten vuoden 2012. Lehtijutuissa esiintyy kuvituskuvana artikkelista irrotettu raflaava kuva, jossa näyttää siltä, että kaikenlaiset käyrät tippuvat jyrkkään laskuun ja että muutos on niin suuri, että sen täytyisi olla jollain lailla laadullinen, jokin todella iso kulttuurimurros, jotta se selittyisi. Kun kuvaa katsoo tarkemmin, kiinnittyy huomio kuitenkin kahteen yksityiskohtaan (ohessa merkitty sinisellä ja punaisella).

Ensinnäkin lehtijutuissa kuvan otsikolta näyttävä "declines in..." ei ole kuvan, vaan artikkelin otsikko, joka on sivun yläreunassa. Kuvan todellinen otsikko on itsetunnon kehitys - tässä kuvassa ei näy esim. tyytyväisyyttä elämään, tai koettuun onnellisuuteen. Toiseksi, kuvan akseleita on radikaalisti leikattu, jotta muutosta saadaan korostettua.

Piirsin oman kuvan artikkelin taulukossa 1 annettujen lukujen perusteella. Siinä tämä "romahdus" näyttää aika erilaiselta - ei mitenkään dramaattiselta, vaan ennemminkin aikaisemman lievän nousun taittumiselta. Yleinen elämään tyytyväisyys kasvoi 1990- ja 2000-luvuilla ja kääntyi sitten takaisin kohti entistä menoa. Tyytyväisyys eri elämän osa-alueisiin (koulu, koti, ystävät jne, "domain satisfaction") on sittemmin kyllä edelleen noussut, mutta nuorten tyytyväisyys itseensä laskenut selvästi, ja yleinen tyytyväisyys elämään laskenut samaan aikaan jonkin verran.

Suomalaisissa aineistoissa valtavaa romahdusta ei vaikuta näkyvän. Nuorisobarometrissa elämään tyytyväisyyden romahtamista ei ole näkyvissä vuoteen 2014  mennessä, vaikka voisi kuvitella, että Suomessa älylaitteiden aiheuttama romahdus olisi alkanut jo aikaisemminkin. Itsetunnossa ei myöskään suomalaisilla nuorilla ole ilmeisesti muutosta tapahtunut vuosien 2003 ja 2013 välillä (Kaltiala-Heino & al, Lääkärilehti, 2015).

Toinen artikkelin oleellinen väite on, että tätä ilmiötä voisi hienosti selittää kännyköiden yleistymisellä. Siitäkin on artikkelissa dramaattisia kuvia, mutta piirsin jälleen oman, jossa akseleita ei ole väännelty eikä katkottu. Onnellisuuden yhteys ruutujen käyttöön on melko stabiilia käyttömäärillä 7-25 tuntia ja alkaa sitten laskea. Kaikkein onnellisimmaksi itsensä kokevat ne, jotka käyttävät laitteita vain vähän - muutamia tunteja viikossa. Nollalinjalla olijat ovat samassa luokassa kuin suurin osa muistakin. Videochatin osalta nopeampaa onnellisuuden laskua voisi ehkä selittää, että sitä käyttävät muutamia tunteja viikossa tyypillisesti ne, jotka joutuvat syystä tai toisesta olemaan erossa läheisistään?

Lievä negatiivinen korrelaatio, joka ruutuajan ja elämänlaadun välillä on, muodostuu tässä kuten muissakin tutkimuksissa pitkälti kaikken eniten ruutuja käyttävien suhteellisesta elämänlaadun heikkoudesta. Tätä ei sinänsä olekaan vaikea uskoa. Vaikka on mahdollista pelata tai käyttää nettiä 30-40 tuntia viikossa ja silti elää tasapainoista elämää, helppoa se ei ole (siksi ammattilaispelaajilla on nykyään treeniohjelmat ja valmentajat). Tässä joukossa lienee paljon niitä, jotka laiminlyövät velvollisuuksiaan tai itsensä hoitamista ja syystä tai toisesta korvaavat sen netissä oleskelulla, sekä niitä, jotka pakenevat vaikkapa masennusta, ahdistusta tai perhekriisejä ruutujen taakse.

Tämä ei sinänsä ole uutta tietoa, mutta onhan se kaunista nähdä ilmiö vahvistettuna näin isossa aineistossa.

Sinänsä on toki kiinnostavaa, jos nuorten tyytyväisyyden hyvä kehitys on taittunut ja nuorten käsitys nimenomaan itsestään huonontunut, vaikka mitään dramaattista sille ei olisikaan tapahtunut. Liian yksipuolisen elämän vaarat ovat tunnettuja - liikunta, vapaaehtoistyö ja toisten ihmisten seura tunnetusti parantavat elämänlaatua, ja niin tässäkin tutkimuksessa. En kuitenkaan siis pidä ylläolevaa kuvaajaa enkä artikkelin tuloksia ylipäätään uskottavana näyttönä sille, että mahdollisesti heikentynyt nuorten elämänlaadun kehitys selittyy yksinomaan tai edes pääasiassa ruuduilla ja digillä, erityisesti kun otetaan huomioon, että tulos ei vaikuta toistuvan ainakaan kaikissa maissa, joissa ruudut ovat yleistyneet.

Mutta jos eivät ruudut ainakaan yksinään, mikä siihen voisi olla syynä? Suomalaisen nuorisobarometrin mukaan "huoli tulevaisuudesta linkittyy hyvin voimakkaasti nuorten elämään tyytyväisyyteen" (s 86). Vuoden 2012 jälkeen maailma on monin tavoin muuttunut. Pisa-tutkimuksen mukaan Suomessakin nuoret ovat nykyään selvästi enemmän huolissaan mm. ympäristöstä kuin aikaisemmin. Yhdysvalloissa puolestaan vallitsee nyt aivan erilainen poliittinen ympäristö kuin viisi vuotta sitten.

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!

Lukevatko suomalaisvanhemmat lapsilleen?

EDIT 27.11.2017: Lukukeskus on sivuillaan julkaissut korjauksen asiaan, sisältö oleellisesti sama kuin alla. 

YLEn otsikko kirkuu, että suomalaisvanhemmat eivät lue tarpeeksi lapsilleen, ja että vain 25 prosenttia vanhemmista lukee lapsilleen säännöllisesti.

Alkuperäisessä julkaisussa (Kupari et al: Enemmän iloa oppimiseen, Jyväskylän yliopisto, 2012, s. 81) on tarkasteltava asia määritelty näin:

"Lasten varhaisten lukemiseen liittyvien kokemusten kartoittamiseksi PIRLS-tutkimuksessa on kysytty vanhemmilta, kuinka usein ennen koulunaloitusikää lapsen kanssa luettiin kirjoja, kerrottiin tarinoita, laulettiin lauluja, leikittiin kirjainleluilla, keskusteltiin asioista, joita oli tehty, ja siitä, mitä oli luettu, pelattiin sanapelejä, kirjoitettiin kirjaimia tai sanoja sekä luettiin ääneen kylttejä ja etikettejä. PIRLS-tutkimukseen osallistuneet oppilaat pisteytettiin ja jaettiin kolmeen ryhmään vanhempien vastausten perusteella. Ne oppilaat, joiden vanhemmat harrastivat lastensa kanssa lukemiseen ja kielelliseen kehitykseen liittyvistä toiminnoista vähintään viittä toimintaa usein ja muita toimintoja joskus, sijoittuivat ryhmään usein varhaisia kokemuksia."

Tämä määritelmä on minusta aika eri asia kuin "lukee lapsilleen säännöllisesti", mutta se se neljäsosa nyt kuitenkin on (sama, s.81, s. 88). Julkaisussa myös todetaan, että itse asiassa hyvän lukutaidon maissa (joihin Suomikin kuuluu), "usein lukeminen" on tällä tavalla määritellen tyypillisesti harvinaisempaa kuin muualla, vaikka ne lapset, jotka määritelmän saavuttavatkin yleensä ovat maiden sisällä parempia lukijoita kuin ne jotka eivät. Siksi myöskin korrelaation vetäminen lukutaidon ongelmiin ei ole kovinkaan varmalla pohjalla.

Jos tarkastellaan varsinaisesti lapsille lukemista, niin yllä siteerattu julkaisukin toteaa, että se, että lapsille ei lainkaan luettaisi ennen kouluikää, on itse asiassa erittäin harvinaista. Myös Lasten mediabarometrissa vuodelta 2013 asia näyttäytyy melko toisenlaisena:

"Lähes kaikki lapset lukivat kirjoja, sarjakuvia tai lehtiä, tai niitä luettiin heille ääneen. Kymmenelle prosentille alle yksivuotiaista lapsista luettiin harvemmin kuin viikoittain, mutta vähintään yksivuotiaista luki tai kuunteli lukemista päivittäin tai lähes joka päivä yli 90 prosenttia ja viikoittain 98 prosenttia. Viikoittain lukemisen kanssa olivat tekemisissä käytännössä kaikki yli puolivuotiaat suomalaislapset, ja huomattava osa jopa tätä nuoremmistakin lapsista." "Ainakin kerran päivässä ääneen luettiin noin puolelle 0–6-vuotiaista ja kolmannekselle 7–8-vuotiaista, ja lähes päivittäin luettiin noin 80 prosentille alle kouluikäisistä ja kahdelle kolmannekselle yli 7-vuotiaista lapsista."

Eikö niinkin tärkeä asia kuin lukutaito ja tarinoiden jakaminen ansaitsisi asiallista, liioittelematonta tiedottamista ja vanhempien turhasta lyttäämisestä pidättäytymistä?

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!
Haastattelu- ja esitelmäpyynnöt osoitteella jaana.wessman@iki.fi.