Sivut

17.10.2017

Lukevatko suomalaisvanhemmat lapsilleen?

YLEn otsikko kirkuu, että suomalaisvanhemmat eivät lue tarpeeksi lapsilleen, ja että vain 25 prosenttia vanhemmista lukee lapsilleen säännöllisesti.

Alkuperäisessä julkaisussa (Kupari et al: Enemmän iloa oppimiseen, Jyväskylän yliopisto, 2012, s. 81) on tarkasteltava asia määritelty näin:
"Lasten varhaisten lukemiseen liittyvien kokemusten kartoittamiseksi PIRLS-tutkimuksessa on kysytty vanhemmilta, kuinka usein ennen koulunaloitusikää lapsen kanssa luettiin kirjoja, kerrottiin tarinoita, laulettiin lauluja, leikittiin kirjainleluilla, keskusteltiin asioista, joita oli tehty, ja siitä, mitä oli luettu, pelattiin sanapelejä, kirjoitettiin kirjaimia tai sanoja sekä luettiin ääneen kylttejä ja etikettejä. PIRLS-tutkimukseen osallistuneet oppilaat pisteytettiin ja jaettiin kolmeen ryhmään vanhempien vastausten perusteella. Ne oppilaat, joiden vanhemmat harrastivat lastensa kanssa lukemiseen ja kielelliseen kehitykseen liittyvistä toiminnoista vähintään viittä toimintaa usein ja muita toimintoja joskus, sijoittuivat ryhmään usein varhaisia kokemuksia."
Tämä määritelmä on minusta aika eri asia kuin "lukee lapsilleen säännöllisesti", mutta se se neljäsosa nyt kuitenkin on (sama, s.81, s. 88). Julkaisussa myös todetaan, että itse asiassa hyvän lukutaidon maissa (joihin Suomikin kuuluu), "usein lukeminen" on tällä tavalla määritellen tyypillisesti harvinaisempaa kuin muualla, vaikka ne lapset, jotka määritelmän saavuttavatkin yleensä ovat maiden sisällä parempia lukijoita kuin ne jotka eivät. Siksi myöskin korrelaation vetäminen lukutaidon ongelmiin ei ole kovinkaan varmalla pohjalla.

Jos tarkastellaan varsinaisesti lapsille lukemista, niin yllä siteerattu julkaisukin toteaa, että se, että lapsille ei lainkaan luettaisi ennen kouluikää, on itse asiassa erittäin harvinaista. Myös Lasten mediabarometrissa vuodelta 2013 asia näyttäytyy melko toisenlaisena:
"Lähes kaikki lapset lukivat kirjoja, sarjakuvia tai lehtiä, tai niitä luettiin heille ääneen. Kymmenelle prosentille alle yksivuotiaista lapsista luettiin harvemmin kuin viikoittain, mutta vähintään yksivuotiaista luki tai kuunteli lukemista päivittäin tai lähes joka päivä yli 90 prosenttia ja viikoittain 98 prosenttia. Viikoittain lukemisen kanssa olivat tekemisissä käytännössä kaikki yli puolivuotiaat suomalaislapset, ja huomattava osa jopa tätä nuoremmistakin lapsista." "Ainakin kerran päivässä ääneen luettiin noin puolelle 0–6-vuotiaista ja kolmannekselle 7–8-vuotiaista, ja lähes päivittäin luettiin noin 80 prosentille alle kouluikäisistä ja kahdelle kolmannekselle yli 7-vuotiaista lapsista."
Eikö niinkin tärkeä asia kuin lukutaito ja tarinoiden jakaminen ansaitsisi asiallista, liioittelematonta tiedottamista ja vanhempien turhasta lyttäämisestä pidättäytymistä?

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!
Haastattelu- ja esitelmäpyynnöt osoitteella jaana.wessman@iki.fi.

5.6.2017

Pikkulasten ruutuajasta, puheenkehityksestä, ja tilastotieteen tulkinnasta

Hesari uutisoi vähän aikaa sitten näyttävästi, kuinka pikkulasten puheenkehitys viivästyy jokaista älylaitteella vietettyä puolituntista kohti.
TL;DR: todennäköisesti älylaitteisiin pätee sama kuin televisioonkin, että pikkulapsilla jotka tuijottavat niitä tuntikausia päivässä jokaikinen päivä on jotain muutakin hätää. Hesarin siteeraamaa tutkimusta ei kuitenkaan ole vielä julkaistu vertaisarvioidussa lehdessä. Puolen tunnin piirrettyjen katselu ei todennäköisesti heivauta kenenkään hyvinvointia mihinkään. Lapset oppivat puhumaan kun heidän puheeseensa vastataan ja heille sanoitetaan maailmaa. Ottakaa rennosti ja nauttikaa yhdessäolosta skidienne kanssa.
Pitempi versio: tutkimustiedotteesta käy tosiaan ilmi, että kyseessä ei ole julkaistu, vertaisarvioitu tutkimus, vaan tutkijat aikovat esitellä yleisluontoisia tietojaan tieteellisessä konferenssissa. Tämä on sinänsä ihan hyvä tapa, mutta Helsingin Sanomien tapa uutisoida tämä "uutena tutkimuksena" on siis kauniistikin ajatellen vielä vähän aikaansa edellä.

Hesarihan muotoilee asian näin "Jokainen päivittäinen lisäpuolituntinen kosketusnäytön ääressä lisäsi merkityksellisen puheen viivästymisriskiä lähes 50 prosenttia." (Korostus oma.)

Maallikkohan lukee tämän niin, että aina kun lapsi katsoo piirrettyjä puoli tuntia päivässä, heitetään kolikkoa, ja jos tulee kruuna, tulee lapselle puheenkehityksen viive. Katsotaanpa tarkemmin.

"Jokainen..."

Itse tutkimuksessa on tiedotteen mukaan tarkasteltu 1,5 vuotta vanhoja lapsia, joiden vanhempia on pyydetty toisaalta arvioimaan kuinka paljon lapsi keskimäärin käyttää "hand-held devices" päivässä ja toisaalta täyttämään standardoitu kyselylomake lapsen puheen kehityksestä. Vain noin viidesosa lapsista ylipäätään käytti laitteita. Keskimääräinen käyttöaika oli puolisen tuntia päivässä ja keskihajonta jopa 33,5 minuuttia, tarkoittaen, että tutkimuksessa oli mukana paljon lapsia jotka eivät käyttäneet laitteita ollenkaan tai käyttivät korkeintaan puoli tuntia päivässä, mutta myös joitain lapsia, joiden käyttömäärät joka päivä olivat mitattavissa tunneissa.

Näistä tiedoista tutkijat ovat sitten laatineet tilastollisen mallin, jossa arvioidaan, kuinka paljon puheenkehityksen viivästyminen muuttuu todennäköisemmäksi, jos vanhempien arvioima mobiililaitteiden keskimääräinen päivittäinen käyttöaika lisääntyy puolella tunnilla. Tälle saadaan ns. odds ratioksi 1.49.

Käytetty malli on lineaarinen - eli se olettaa, että tekemisen ja haitan suhde on lineaarinen ja laskee odds ration sillä perusteella. Me emme siis tiedä raportin perusteella, onko riskin nousu oikeasti lineaarinen, eli nousiko riski oikeasti jo ensimmäisen puolen tunnin kohdalla tai jokaista puolta tuntia kohden, vai esimerkiksi vasta neljän. Tutkimuksessa havaittiin kylläkin, että jos huomioidaan vain ne lapset, jotka ylipäätään käyttävät laitteita, käytetyn aikamäärän vaikutus on suurempi. Tämä viittaisi siihen, että se ensimmäinen puolituntinen ei ole riskille kovinkaan merkitsevä.

"... päivittäinen puolituntinen ..."

Mallissa puhutaan siis tosiaan päivittäisen keskimääräisen ajan lisääntymisestä puolella tunnilla. Tutkijat eivät kerro, kuinka pitkältä ajalta vanhempia on pyydetty keskimääräistä aikaa arvioimaan, mutta tyypillisisesti tällaisissa tutkimuksissa määritellään aika esimerkiksi "viimeisen kuukauden aikana". Jos joka päivä katsoo televisiota puoli tuntia kuukauden ajan, se on yhteensä 15 tuntia. Riski lisääntyisi tällöin siis esimerkiksi 15 käyttötunnin kohdalla - ei puolen.

"... lisäsi merkityksellisen puheenkehityksen viivästymän riskiä ..."

Tutkimuksessa käytetyssä ITC-kyselyssä riskirajat on määritelty niin, että 10 persentiilin tai 1.25 SD:n hajonnan kohdalle on vedetty raja, jonka alittavat lapset katsotaan seulonnassa positiivisiksi. Positiivinen tulos ei tarkoita, että lapsella on joku merkittävä haitta, vaan että asiaa pitäisi tutkia tai seurata tai arvioida tarkemmin.

Tällaisen seulontaraja-arvon käyttäminen "viiveen" määritelmänä epidemiologisessa tutkimuksessa on ihan hyvä tapa, kun halutaan arvioida jonkun asian yhteyttä johonkin toiseen, mutta sen uutisointi lääketieteellisenä riskinä yksilölle merkitykselliseen haittaan on huolimatonta.

Tilastollisesti merkitsevä ei nimittäin välttämättä ole sama asia kuin lääketieteellinen merkityksellinen. Tilastollinen merkitsevyys tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että on olemassa jokin ero, joka luultavasti ei ole pelkästään sattumaa. Lääketieteellinen merkitys asialla on sitten, jos tästä erosta aiheutuu jollekulle vakavaa haittaa.

Esimerkiksi naisilla on keskimäärin pienempi kengännumero kuin miehillä. Se on tilastollisesti merkitsevää. Lääketieteellistä merkitystä vakavan sairastumisriskin kannalta sillä ei kuitenkaan juurikaan ole.

Erityisen huolimatonta "merkityksellisestä" puheenkehityksen viiveestä puhuminen on tässä tapauksessa, kun otetaan huomioon, että suomalaisen neuvolakäsikirjankin mukaan puheenkehitystä arvioidaan ensimmäisen kerran varsinaisesti 2-vuotiaana. 18 kk vanhalta odotetaan kommunikaation tasoksi, että hän osaa osoittaa haluaamansa tavaraa sekä hakea pyydettäessä pallon. Raportoidussa tutkimuksessa havaittiin, että älylaitteiden käyttö ei korreloinut viiveisiin tällaisessa sanattomassa kommunikaatiossa, vaan ainoastaan ilmaisevassa puheessa.

Erilaisten arvioiden mukaan jopa 15 prosenttia 2-vuotiaista ei vielä puhu sanoilla. Syitä on monia: perinnölliset tekijät, vanhempien vähäinen vastavuoroinen puhe lapselle, vanhempien stressi, "sosioekonomiset haasteet" eli selvällä suomenkielellä köyhyys ja vähäosaisuus, sisarusten puute ja vähäinen kontakti toisiin lapsiin. Yli 80 prosenttia näistä lapsista puhuu täysin normaalisti kouluikään mennessä. Osalla taustalta paljastuu myöhemmin lukihäiriöön johtava prosessointivaikeus tai esimerkiksi autismikirjon häiriö. Myöhempiä vaikeuksia ennustaa nimenomaan samanaikainen ymmärtämisen ja nonverbaalisen itseilmaisun vaikeus - joita siis tässä tutkimuksessa ei älylaitteita paljon käyttävillä todettu muita enemmän. [review]

"... lähes 50 prosenttia."

Raportoitu OR 1.49 ei tarkoita, että lapselle ilmestyy 50 % riski, että jotain tapahtuu, tai että lapsen riski lisääntyisi esimerkiksi 10:stä 60:een prosenttiin. Se ei välttämättä tarkoita edes, että riskiryhmään kuuluvilla yksilöillä (puoli tuntia joka päivä kauemmin pelailleilla) on 1.5-kertainen riski puheenkehityksen viivästymälle verrattuna riskin välttäneisiin, vaikka kun sairauden todennäköisyys on tarpeeksi pieni, lähestyy OR riskisuhdetta. (Tämä hyvä suomenkielinen selostus odds ratiosta kannattaa lukea, jos asia kiinnostaa.)

Tässä tutkimuksessa OR todennäköisesti on hyvin lähellä riskisuhdetta. Tutkijat eivät abstraktissa kerro, kuinka suurella osalla lapsista 18 kk iässä havaittiin mainittu ekspressiviisen puheen riskirajan ylitys, mutta koska käytetty kysely määrittelee viiveen rajaksi alimman 10 % väestön arvoista, ei ehkä mennä kovin pieleen, jos arvioidaan, että seulontarajan ylittäviä lapsia olisi noin 10 %.

Suuruusluokan havainnollistamiseksi tällä oletuksella, tutkimuksen lapsimäärillä ja viiveen määritelmällä OR:ksi saadaan tuo noin 1.5 esimerkiksi siten, jos älylaitteita käyttämättömien riski puheenkehityksen viiveelle olisi vähän päälle 9 % ja käyttävien vähän alle 13%. (Esimerkiksi, koska abstraktin luvut eivät täysin täsmää - sen mukaan tutkimuksessa oli 1077 lasta, joista 744 käytti ja 219 ei käyttänyt älylaitteita, ja koska minulla ei ole käytettävissä kaikkia tutkimuksen taustamuuttujia.)

Mutta puhutaan siis noin 4 prosenttiyksikön lisäyksestä riskiin ylittää seulontaraja tarkemmalle puheenkehityksen seurannalle. Kyseisen kyselyn spesifiteetti 2-vuotiailla on noin 74 % ja sensitiviteetti noin 89 % [review] ja 2-vuotiaan puhumattomuuden ennustearvo myöhemmille lievillekään ongelmille vain noin 20 % luokkaa, joten vaikka seularajan ylittäminen korreloi puheenkehityksen viiveeseen, neljän prosentin lisäys todennäköisyydessä ylittää se 1,5-vuotiaana ei vielä tarkoita sitä, että lapsella on neljä prosenttia suurempi riski puheenkehityksen viiveeseen myöhemmin.

Eli siis mitä?

Ydinviesti on tämä: jotta lapset oppivat kunnolla puhumaan, heille ja heidän kanssaan pitää puhua - ei riitä, että heidän kuullensa puhutaan, livenä tai ruudulla.

Kuten tutkijatkin mainitsevat, on jo tiedossa, että tunteja joka päivä yksinään televisiota tuijottavien lasten kehitys on riskissä viivästyä [review].

On siis ihan uskottavaa ja todennäköistä, että jos tarkastellaan eniten älylaitteita käyttäviä lapsia, heillä on myös keskimäärin eniten kehitysviiveitä. On myös uskottavaa, että ihan pieniä lapsia ei pidä jättää yksinään viihdyttämään itseään, vaan heille on hyödyksi, jos heidän kanssaan tehdään asioita ja jos aikuinen "sanoittaa" maailmaa ("katsopa miten nätti kukka", "voi, nyt sinun tuli paha mieli").

Sen sijaan ei ole todennäköistä, että piirrettyjen katsominen kännykästä puolen tunnin ajan mädättää kenenkään aivoja, ja tämän yhden abstraktin uutisoiminen sanomalla, että "uusi tutkimus osoittaa, että puolen tunnin piirrettyjen katsominen lisää puheenkehityksen viiveen riskiä 50 %:lla" on joko tarkoitushakuista tai tietämätöntä ylitulkintaa.

Interventiotutkimuksia tästä asiasta ei ole. Emme siis tiedä, puhuttaisiinko juuri niille lapsille, jotka nyt istuvat joka päivä television edessä tai älylaitteen kanssa tunteja, yhtään enempää vaikka kännyköitä tai televisiota ei olisi keksitty, vai olisivatko he niin sanotusti deprivoituja joka tapauksessa.

PS. Pidätkö kirjoituksistani? Haluaisitko nähdä niitä useammin? Liity tilaajaksi Patreonissa!
Haastattelu- ja esitelmäpyynnöt osoitteella jaana.wessman@iki.fi